Varo sanojas

Paul saapu eilen kotiin hikisenä pyöräilyn jälkeen. Stephen veteli sikeitä, niin hipsittiin yhdessä suihkuun. Istuskeltiin suihkun lattialla ja juteltiin niitä näitä. Yhtäkkiä pahaa aavistamaton mies alkaa hihittämään, tökkäsee tissiä ja tirskuu ”hahah kato, kato nyt tota! ei vitsi miten hassun näköstä!”. Jep, maito suihkuaa kaaressa lattiakaivoon. Jos katse vois tappaa, Paul olis kannettu vessasta ulos koreissa. Hyytävässä hiljaisuudessa vedän kylpytakin päälle ja katoan olohuoneeseen ovet paukkuen. Hämmentynyt mies tulee perästä, ottaa heränneen vauvan kantoreppuun, siivoaa kämpän ja laittaa iltapalan valmiiksi. Mähän en huuda, mutta kiristelen hampaita sitäkin kuuluvammin. Eikös kaikki nyt tiedä, että vauvan äidin ruumiintoiminnoille ei naureta, vaikka mikä olis?!?!?

Vasta ennen nukkumaanmenoa käsitän kuinka naurettava oon. Tää ei oo mua! Ei sitten niin millään! Jalkahieronnan toivossa kiristelen hampaita varmuuden vuoks vielä hetken ja sitten sovitaan. Huonosti nukutut yöt tekee ihmisluonteelle kauheita! Kuinka vois kertoa vauvalle, että klo 5 ei oikeestaan oo viel aamu? Ja että nukkumaan sopii mielellään mennä ennen klo 1 yöllä? Ja että siinä välissä ei iske nälkäkuolema vaikka ei heräiskään viittä kertaa?

Onneks Stephen on sentään hyväntuulinen ja herättää aina ilosella hymyllä. Ei pitäis valittaa. Joku kaunis päivä mä nukun vielä 10 tuntia putkeen!