Minun tarinani: 8. Kesäloma

Keskustelu ja yhteydenpito Amandan kanssa jäi harmittamaan, koska olin väittänyt kertoneeni hänelle kaiken. En uskaltanut ottaa enää viikkoa tai paria myöhemmin häneen uudestaan yhteyttä, koska olin luvannut olla tekemättä niin. Ystäväni oli ärsyyntynyt minun ja vaimonsa yhteydenpidosta, joten en halunnut ärsyttää häntäkään enempää. Toivoin, että ystäväni saisi keskusteltua asiat vaimonsa kanssa. Itsestäni ajattelin, ettei minulla ollut oikeutta pyytää heiltä enempää aikaa omaa oloani parantaakseni. Olin tuntenut valtavaa helpotusta, kun olin viimein pystynyt puhumaan jollekulle.

Ruoskin itseäni pitkään, kun en pystynyt kertomaan Amandalle ensimmäisillä keskustelukerroillamme kaikkea. Vasta hiljattain olen pystynyt antamaan tämän itselleni anteeksi. Olen ollut todella stressaantunut Amandan kanssa keskustellessani ja hänelle kirjoittaessani. Jännitin koko ajan hänen reaktioitaan, vaikken uskonut hänen hyökkäävän minua vastaan. Vaikka en ole kiitettävin arvosanoin tilanteista suoriutunut, olen yrittänyt parhaani. Stressaantuneena minun on todella vaikea hillitä puoltani, joka väittää itselleni etten ansaitse apua ja vakuuttelee muille minun olevan ihan kunnossa. Kirjoittaminen on minulle puhumista helpompaa, koska silloin pystyn käymään sisäisen vuoropuheluni. Minun tulee vaimentaa mielestäni itsekriittiset äänet (huomautuksena: en oikeasti kuule ääniä päässäni), jotta saan asiani ilmaistuksi kuten sen todella tunnen ja koen. Stressaantuneena ja jännittyneenä saatan keskustellessani menettää kosketuksen osaan tunteistani. Osaan piilottaa ja haudata pahan oloni niin syvälle, että en usko edes itse sen olemassa oloon. Yritä siinä sitten iloisen ja hyväntuulisen kuuloisena saada kuulija vakuuttuneeksi, että todellisuudessa voin erittäin huonosti.

Olin ollut ennen Amandan yhteydenottoa poissa tolaltani, koska pelkoni oli käynyt toteen: Ystäväni oli hylännyt minut, vaikka oli luvannut olla tekemättä niin. Ymmärsin kyllä koko ajan, miksi ystäväni oli katkaissut yhteydenpidon minuun. En ollut vihainen tai katkera Amandalle, että hän oli käskenyt miehensä valita. Vaikka ymmärsinkin ystäväni valinnan ja pidin sitä hänen kannaltaan oikeana ratkaisuna, siitä huolimatta se oli järkyttänyt ja sattunut enemmän kuin olin uskonut. Amandan kanssa keskusteltuani minua oli kauhistuttanut, että ystäväni oli kääntänyt selkänsä minulle ja valehdellut minusta. Hän oli rikkonut toisenkin lupauksensa eli ettei koskaan syyttäisi minua tapahtuneista. Ystäväni oli ollut vihainen minulle, vaikken sitä häneltä ollut suoraan kuullutkaan. Olin elänyt siinä uskossa, että hän ei suuttuisi minulle. Niinhän hän oli luvannut. Hänen reaktionsa sattui. Olin luottanut ystävääni eniten kaikista tuntemistani ihmisistä ja hän oli puhunut minusta hirveitä asioita selkäni takana. Yritin tyynnytellä itseäni sillä oletuksella, että hän oli tehnyt niin, koska oli itsekin todella peloissaan. Hän oli jo menettänyt parhaan kaverinsa ja pelkäsi menettävänsä myös vaimonsa.

Olen pohtinut paljonkin, miksi asioista kertominen Amandalle oli alun alkaen niin vaikeaa. Toki aivan ensimmäiseksi voin myöntää, että häpesin omaa osuuttani suhteesta. Häpeän tunne oli aiheellinen. Pystyin käsitellä sen tunteistani nopeiten, koska pystyin ymmärtämään, myöntämään ja hyväksymään sen. Tunsin syyllisyyttä sellaisistakin asioista, joista minun ei olisi kuulunut tuntea syyllisyyttä. Ystäväni vointi oli pitkään mielestäni minun syytäni, sillä pidin itseäni syyllisenä hänen valintoihinsa. On ollut todella hankalaa saada itseni sisäistämään, että hän on vastuussa omista päätöksistään ja teoistaan. Olen itsekin syyttänyt itseäni ystäväni manipuloinnista, koska en pystynyt pitämään häntä vastuullisena valinnoistaan. Ystäväni oli peloissaan / masentunut / stressaantunut / poissa tolaltaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä teki. Minä olen vain ylireagoinut, ei hän oikeasti kohdellut minua koskaan NIIN huonosti. Keksin lieventäviä asianhaaroja tai selityksiä ystäväni puolesta. Pidin häntä syyntakeettomana. En pitänyt häntä tyhmänä (kuten hän itsestään vaikuttaa ajattelevan), vaan epävarmuutensa ja pelkojensa ohjailemana. Siksi en pystynyt olla hänelle kunnolla vihainenkaan. Tunsin sääliä ja myötätuntoa ystävääni kohtaan, vaikka hän olikin kohdellut minua kurjasti. Hän oli mokannut pahemmin kuin minä ja satuttanut yhden sijaan kahta hänelle tärkeää ihmistä. Minulla ei ollut sydäntä lisätä hänen ahdinkoaan kertomalla hänen vaimolleen, kuinka pahasti hän oli satuttanut ja loukannut minuakin sekä kertoa lisää hänen vaimoaan loukkaavia asioita. Pelkäsin myös koko ajan, että jokin kertomani asia olisi liikaa Amandalle ja hän päättäisi jättää ystäväni. Hän vakuutti alusta asti kestävänsä kuulla totuuden. Toivoin ystäväni puolesta, etteivät he eroaisi. Olin vakuuttunut, että ystäväni rakasti vaimoaan, eikä halunnut erota tästä. Vaikka toivoin tätä ystäväni parhaaksi, toivoin sitä myös itseni vuoksi. Pelkäsin ystäväni tekevän itselleen jotain, jos he eroaisivat. Tällöin olisin tuntenut olevani syyllinen sekä heidän eroonsa että ystäväni kohtaloon. En halunnut sellaista syyllisyyden taakkaa harteilleni. Epäilin myös, että ystäväni voisi hyökätä kimppuuni hirvein syytöksin, jos he eroaisivat. Pelkäsin oman mielenterveyteni puolesta. Vaikka kyse olisikin ollut heidän päätöksistään, minä olisin tuntenut syyllisyyttä. Se olisi voinut olla itselleni liikaa.

Pyrin parhaani mukaan seuraavat puoli vuotta yhteydenpitomme jälkeen keskittymään muihin asioihin. Muutin pian Amandan kanssa keskustelemisen jälkeen uuteen kotiini. Noudatin terapeuttini neuvoja sovelletusti – pyrin ainakin saamaan muuta ajateltavaa ja tekemistä itselleni. En ruvennut harrastamaan joogaa tai tekemään mediaatioharjoituksia, joita hän taisi ehdotella useampaankin otteeseen. Joogasin mielummin itseni reippaalle lenkille koirani kanssa ja meditoin katselemalla ulos ikkunasta pihalla olevia lintuja ja oravia. Pyrin olemaan optimistinen sekä näkemään asioista niiden hyviä ja humoristisia puolia. Musta huumori on auttanut paljon näiden vuosien aikana. Kuuntelin paljon kirjoja. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen kuunnellut 35-40 kirjaa per vuosi. (Suosikkejani ovat olleet Kate Quinnin ja Natasha Lesterin historialliset romaanit.) Innostuin puutarhanhoidosta ja sain kevään ja kesän kulumaan pihaa tonkien yhdessä koirani kanssa. Kaivaessa on mahdotonta vatvoa ja märehtiä muita asioita, kun lapio osuu vähintään joka toisella kerralla kiveen tai paksuun juureen. Olen sadatellut mielessäni, mutta varmasti myös ääneen. Toivottavasti naapuruston lapset eivät ole olleet kuulemassa… 

Koirani vointi parani, mutta jouduimme käymään sen kanssa tiheään eläinlääkärissä. Minusta tuntui hetkittäin, että joka kerta löytyi jokin uusi vaiva, kun edellinen oli parantunut tai paranemaan päin. Huoleni koirastani voitti enimmäkseen huolen ystävästäni. Minulla ei ollut varaa menettää koiraani, joten keskitin huomioni siihen. Onneksi lääkkeet tepsivät ja se alkoi toeta melko nopeasti. Koirani voi nykyään hyvin, vaikka joutuukin syömään edelleen lääkkeitä. Valitettavasti se joutunee leikkaukseen muutaman vuoden sisään, mikä on seurausta haimatulehduksen jälkeen löydetystä sairaudesta. Koirani on onneksi vielä nuori, joten uskon sen toipuvan leikkauksesta. Yritän olla miettimättä asiaa yhtään sen enempää kuin on tarpeellista.

Lopetin ratkaisukeskeisen terapian reilu vuosi sen aloittamisen jälkeen. Terapeuttini totesi viimeisillä kerroillaan minulle, että hän ei tiedä, kuinka voisi auttaa minua enempää. Ymmärsin itsekin, että meidän yhteistyömme ei kantaisi pidemmälle. Terapiassa oli keskitytty keksimään ratkaisuja, kuinka voisin olla miettimättä ystävääni liittyviä asioita. Olisin tarvinnut ennemmin apua solmussa olevien ajatusteni työstämiseen kuin niiden välttelyyn. Yritin yksikseni selvittää masennukseni taustoja ja kuuntelin kirjoja  mm. tunnelukoista ja erityisherkkyydestä. Työterveyslääkärini oli ottanut vastuun hoidostani ja vointiani seurattiin työterveydessä. En puhunut ystävästäni tai Amandasta edelleenkään mitään. Jatkoin masennuslääkkeen syömistä vielä jonkin aikaa. Lääkärini pienensi masennuslääkeannostani ja lopulta sain jättää lääkkeen kokonaan pois. Sain vieroitusoireena huimausta, jota oli esiintynyt myös lääkkeen aloittaessa. Muuten lääkkeen poisjättö onnistui helposti. Olin saanut selätettyä vakavimman masennusjakson, joka minulla oli koskaan ollut.

Yritin löytää uusia kavereita. Sain yhden ”etäkaverin”, joka asui toisella paikkakunnalla eri puolella Suomea. Emme koskaan tavanneet, mutta soittelimme ja viestittelimme toisillemme sekä puhuimme videopuheluita. Hän oli luotettavan oloinen ja meillä oli melko paljon yhteistä. Hänelle uskaltauduin kertoa kokemuksistani sekä suhteesta ystävääni. Hän ei tuominnut. Tuntui turvalliselta kertoa sellaiselle henkilölle, jolla ei ollut mitään tekemistä ystäväni kanssa. Kaveruutemme kuitenkin kuihtui pois reilun vuoden kestettyään. Luulen, että minä en ollut vielä valmis uuteen ystävyyteen. Lisäksi etäkaveruus ei tainnut olla lopulta itselleni sopivaa. Vaikka minusta onkin mukavaa jutella ihmisten kanssa puhelimessa silloin tällöin, pelkkä yhteydenpito puhelimitse ei riitä. Minusta ihmiseen kunnolla tutustuminen vaatii lopulta myös yhdessäoloa. Toivon hänen saaneen uusia kavereita.

Vaikka yritin pysyä touhukkaana ja kehitellä itselleni aktiivisesti muuta ajateltavaa, mietin edelleen ystävääni ja Amandaa. En pystynyt työntämään ajatuksia jatkuvasti syrjään. Elämäni ensimmäinen pitkä ja palkallinen kesälomani alkoi viimein. Yritin pysyä edelleen touhukkaana. Lisääntynyt vapaa-aika sai aikaan asioiden mieleen palautumisen entistä useammin. Olin tuntenut ahdistusta ja (vähintään) lieviä masennusoireita puolen vuoden ajan, mutta nyt ne alkoivat taas pahentua. Tappelin itseni kanssa viikon ajan, mutta lopulta sain tehtyä päätöksen uudesta yhteydenotosta. Mietin, että pahin vaihtoehto olisi, että Amanda ei vastaisi. Olisin kuitenkin yrittänyt.

Istuin eräänä kauniina kesäpäivänä vanhempieni mökin riipputuolissa isäni grillatessa ja äitini keittäessä perunoita ja naputin viestin Amandalle. Kirjoitin ja lähetin viestin heidän läsnäollessaan vähentääkseni levottomuuttani ja ahdistustani. Viestin lähetettyäni minulla olisi mahdollisuus keskittää ajatukseni heti muuhun tekemiseen ja muihin ihmisiin, enkä joutuisi jäädä yksinäni miettimään mahdollisia vastauksia tai niiden puuttumista. Vanhempieni läsnäolo rauhoitti minua, vaikkei heillä ollut aavistustakaan, mitä puuhasin. (Todennäköisesti olisin ollut aivan hermorauniona, jos he olisivat tienneet.) Aloitin viestin pahoitellen yhteydenottoani, sillä pelkäsin suututtavani Amandan. Kerroin, miksi otin yhteyttä. Kerroin, että halusin puhua sekä hänen että ystäväni kanssa.

En laittanut viestiä ystävälleni useammastakaan syystä. Ensinnäkään en halunnut toimia Amandan selän takana tai loukata häntä ottamalla yhteyttä suoraan ystävääni. Tunsin vielä edellisistäkin viesteistäni huonoa omatuntoa. En olisi uskaltanut ottaa yhteyttä ystävääni suoraan, koska pelkäsin yhteydenottoni järkyttävän häntä. Toivoin Amandan puhuvan hänelle ensiksi. Pidin ystäväni mielenterveyttä hauraampana kuin omaani ja halusin kohdella häntä hyvin varovasti. Pelkäsin hänen menevän ”rikki”. Tämä pelko pohjautui kokemuksiini niistä neljästä kuukaudesta sekä varsinkin yhteen kertaan, kun hän oli murtunut puhelimessa kanssani puhuessaan. En usko itsekään murtuneeni koskaan yhtä pahoin kuin hän silloin. Halusin tehdä sovinnon ystäväni kanssa ja kertoa ymmärtäväni häntä. Halusin tietää ja kuulla, jos olin ystäväni mielestä toiminut väärin häntä kohtaan. Halusin keskustella ja puhdistaa välimme. Halusin ymmärtää hänen näkökulmansa asioihin ja hänen ymmärtävän minun.

Päätin, että olen niin rehellinen kuin mahdollista. Halusin olla heidän molempien kanssa tekemisissä ystävänä. Kirjoitin tämän viestiini. Kerroin ymmärtäväni täysin, jos he eivät halunneet olla minun kanssani missään tekemisissä tai pitäisivät minua seonneena tämän kerrottuani. Ajattelin kuitenkin, etten häviäisi mitään, vaikka kertoisin toiveestani. Pidin Amandasta. Hän oli mukava ja ystävällinen. Olen miettinyt monet kerrat, että jos hänen kanssaan oli näinkin helppoa puhua vaikeista asioista, kuinka helppoa olisikaan ollut keskustella tavallisista ja arkipäiväisistä asioista ystävinä. Ystäväni oli sanonut meille molemmille, että olisi pystynyt kuvittelemaan minut ja Amandan ystäviksi. Amandasta en ole varma, mutta minä jaan ystäväni näkemyksen tässä asiassa. Harmi, ettei hän koskaan esitellyt meitä toisillemme. 

Kaikkein eniten halusin tilanteelleni päätöksen ja saada pahan oloni ja huoleni loppumaan. Toivoin, että he molemmat suostuisivat puhumaan ja selvittämään asiat kanssani. Odotukseni eivät olleet korkealla ystäväni suhteen, mutta toivoin hänenkin pystyneen sulattelemaan asioita puolen vuoden aikana. Ehkä hänkin pystyisi juttelemaan asiaa hetken mietittyään. En pystynyt myöntämään sitä silloin itselleni, mutta toivoin ystäväni pystyvän pahoittelemaan käytöstään. Yritin itsepintaisesti työntää menneet tapahtumat sekä hänen kertomansa valheet vaimolleen mielestäni ja vakuutella itselleni, että ei se haitannut – se oli kaikki anteeksi annettua. Paljon siitä olinkin pystynyt antamaan anteeksi, mutta jotkin hänen teoistaan sattuivat edelleen. Olin hänestä huolissani hänen pelottavien puheidensa vuoksi. Oliko hän ollut tosissaan? Olisin halunnut hänen vakuuttavan, että hän ei oikeasti tarkoittanut niitä ja oli pahoillaan, että oli saanut minut niin huolestuneeksi hänestä ja pelkäämään hänen henkensä puolesta jo puolentoista vuoden ajan.

Amanda vastasi minulle. Hän oli yllättynyt yhteydenotostani, mutta suostui keskustelemaan kanssani uudestaan. Hänelläkin oli jäänyt kysyttävää. Hänelle olisi ok, jos minä ja ystäväni keskustelisimme, kunhan häneltä ei salattaisi mitään. Minusta se kuulosti reilulta. Ystäväni ei kuitenkaan halunnut keskustella kanssani. Se harmitti, mutta olin siihen osannut varautua. Toivoin, että hän muuttaisi mielensä. Keskustelimme pian Amandan kanssa puhelimessa. Puhelun jälkeen viestittelimme. En ollut edelleenkään pystynyt kertomaan hänelle kaikkea puhelimessa. Lopulta sain kerättyä rohkeuteni ja kirjoitin hänelle ajeluista ja mitä niiden aikana oli tapahtunut. Itkeä tuhersin koko sen ajan, jonka kirjoitin viestiä Amandalle. Minusta tuntui hirveältä, koska jouduin kertomaan pettämisen jatkuneen pidempään kuin kahden viikon ajan, vaikkei seksiä enää ollut ollutkaan. Oli kurjaa myöntää valehdelleeni Amandalle. Minusta tuntui myös kamalalta, koska rikoin lupaukseni ystävälleni. Olin luvannut olla kertomatta ajeluista. En kertonut ystäväni käytöksestä ennen suhdettamme. Pidin sitä henkisenä pettämisenä. Olin niin pakokauhun vallassa ajeluista kirjoittaessani, etten edelleenkään pystynyt kertomaan henkisestä pettämisestä tai olisi osannut miettiä, koska se oli sellaiseksi muuttunut. Milloin harmittomasta kiusoittelusta oli tullut henkistä pettämistä? En voinut myöskään tietää, missä heidän suhteessaan meni sallitun ja sallimattoman raja. En halunnut saada ystävääni yhtään enempää ahdinkoon sellaisesta asiasta, josta minä en osannut kertoa alkuajankohtaa.

Puhelimeni soi hetkeä myöhemmin viestin lähetettyäni. Näytössä luki ’Amanda’, mutta minulla alkoivat hälytyskellot soimaan. Hän ei ollut kertaakaan soittanut sopimatta etukäteen. ”Hei”, vastasin. ”Nyt sinä vitun petturi kuuntelet tarkasti!”, ystäväni huusi linjan toisessa päässä. Häkellyin ja mietin sekunnin ajan mitä sanoisin tai tekisin. ”Heippa”, sanoin sitten ystävällisesti ja laitoin luurin kiinni. Tärisin. (Tunnistusriskin ja epäkunnioittavan kielikuvan vuoksi jätän ystäväni käyttämän sanan mainitsematta ja korvasin sen petturilla, jota hän todennäköisesti tarkoitti.) Pian sain Amandalta viestin, jossa hän pahoitteli tapahtunutta. Ystäväni oli soittanut vaimonsa puhelimella, koska hänellä ei enää ollut numeroani. Amanda lupasi vastata viestiini, kunhan tilanne kotona olisi rauhoittunut. Ystäväni oli vetänyt ilmeisesti hirveät kilarit. 

Sain viestin sekä Amandalta että ystävältäni. Amanda vastasi aiempaan viestiini edelleen asiallisesti ja kertoi ystäväni parhaillaan ihmettelevän, miksi en halunnutkaan puhua hänen kanssaan. (Miksiköhän?) Amanda lupasi kertoa minulle, jos ystäväni tekisi itselleen jotain. Hän kirjoitti, että pelkoni aihe (ystäväni itsetuhoaikeet) ei olisi aiheeton, mikäli he eroaisivat. En usko, että hän kirjoitti sitä pelotellakseen minua, vaan piti sitä silloin itsekin mahdollisena ja kertoi asian rehellisesti. Olin pyytänyt häntä kertomaan asiasta, jos niin kävisi. Olimme luvanneet olla toisillemme rehellisiä. Uskon, että ainoastaan toinen meistä on siihen kyennyt koko ajan. Hän myös kirjoitti, että jos minulla olisi vielä jotain mielen päällä, voisin laittaa hänelle viestin, eikä hän mainitsisi siitä ystävälleni. Hän oli sitä mieltä, että meidän olisi sen jälkeen parempi lopettaa yhteydenpito, koska se kävi ystäväni psyykelle.

Ystäväni viesti oli sävyltään juuri päinvastainen kuin vaimonsa viesti. Ystäväni syytti minua hänen ja vaimonsa elämän pilaamisesta. Hän kirjoitti vihaavansa minua toiseksi eniten maailmassa. Ykkössijalla oli hän itse. Hän kirjoitti, etten olisi selvinnyt ilman hänen apuaan ja minun tulisi hankkia ammattiapua. En saisi laittaa hänelle enää yhtään viestiä, enkä vastata hänen vaimonsa viestiin. Minun tuli jättää Amanda rauhaan. Hän uhkasi tekevänsä ilmoituksen, jos laittaisin vielä yhdenkin viestin Amandalle. En tiennyt tuolloin, mitä hän tarkoitti, mutta myöhemmin ymmärsin sen tarkoittaneen lähestymiskieltoa. Jos sekään ei tehoaisi niin kuulemma tietäisin, että hän saisi tämän kyllä loppumaan. (Itsemurhalla pelottelu.) Loppuun hän vielä painotti, että minun tulisi tajuta, että ”silloin oli silloin nyt on nyt” ja etten merkannut hänelle hevonvittua. Hän ei halunnut kuulla minusta enää koskaan.

Ellei Amanda olisi kirjoittanut minulle, että voin laittaa hänelle vielä viestin, en olisi uskaltanut tehdä niin. Välitin ystäväni viestin hänelle ja kirjoitin, että minäkin halusin lopettaa yhteydenpidon ystäväni parhaaksi. Yritin kirjoittaa viestini mahdollisimman nopeasti ja vakuuttaa, että tästä kaikesta oli minulle apua, asiat oli nyt käsitelty ja pääsisin viimein eteenpäin. Kiittelin Amandaa kovasti ja pahoittelin tapahtuneita. Kirjoitin, että he saisivat olla minuun yhteydessä ja samalla yritin vakuuttaa, että minun osaltani tässä olisi nyt kaikki kunnossa. Totuus oli, että olin ihan helvetinmoisessa shokissa, enkä pystynyt ajattelemaan mitään selkeästi. Yritin vakuuttaa Amandalle (ja itselleni), että ystäväni viesti ei järkyttänyt minua ja pystyisin kuittaamaan sen suurin piirtein olkia kohauttamalla. Ystäväni oli saanut hyökkäyksellään järkytettyä turvallisuuden tunnettani. Pelkäsin aivan hirveästi, että en voisi lähettää edes sitä yhtä viestiä, vaan ystäväni soittaisi uudestaan ja räyhäisi. Amanda vastasi minulle vielä, mutta en uskaltanut vastata hänelle enää. Olisin halunnut vastata yksinkertaisesti ”Kiitos”. 

Vain viikkoa myöhemmin sairastuin flunssaan. (Kuka sairastaa flunssaa kesällä?) En tiedä, oliko räkätaudin saaminen silloin pelkkää huonoa tuuria vai voiko tuollainen kokemus vaikuttaa vastustuskykyyn alentavasti. Vietin kesälomani viimeisen viikon voimattomana niiskuttaen sekä flunssan että välikohtauksen vuoksi.

🌷

Seuraava osa: 9. Uusi päiväkirja
Kaikki osat: Minun tarinani