Keskustelu ja yhteydenpito Amandan kanssa jäi harmittamaan, koska olin väittänyt kertoneeni hänelle kaiken. En uskaltanut ottaa enää viikkoa tai paria myöhemmin häneen uudestaan yhteyttä, koska olin luvannut olla tekemättä niin. Ystäväni oli ärsyyntynyt minun ja vaimonsa yhteydenpidosta, joten en halunnut ärsyttää häntäkään enempää. Toivoin, että ystäväni saisi keskusteltua asiat vaimonsa kanssa. Itsestäni ajattelin, ettei minulla ollut oikeutta pyytää heiltä enempää aikaa omaa oloani parantaakseni. Olin tuntenut valtavaa helpotusta, kun olin viimein pystynyt puhumaan jollekulle.

Ruoskin itseäni pitkään, kun en pystynyt kertomaan Amandalle ensimmäisillä keskustelukerroillamme kaikkea. Vasta hiljattain olen pystynyt antamaan tämän itselleni anteeksi. Olen ollut todella stressaantunut Amandan kanssa keskustellessani ja hänelle kirjoittaessani. Jännitin koko ajan hänen reaktioitaan, vaikken uskonut hänen hyökkäävän minua vastaan. Vaikka en ole kiitettävin arvosanoin tilanteista suoriutunut, olen yrittänyt parhaani. Stressaantuneena minun on todella vaikea hillitä puoltani, joka väittää itselleni etten ansaitse apua ja vakuuttelee muille minun olevan ihan kunnossa. Kirjoittaminen on minulle puhumista helpompaa, koska silloin pystyn käymään sisäisen vuoropuheluni. Minun tulee vaimentaa mielestäni itsekriittiset äänet (huomautuksena: en oikeasti kuule ääniä päässäni), jotta saan asiani ilmaistuksi kuten sen todella tunnen ja koen. Stressaantuneena ja jännittyneenä saatan keskustellessani menettää kosketuksen osaan tunteistani. Osaan piilottaa ja haudata pahan oloni niin syvälle, että en usko edes itse sen olemassa oloon. Yritä siinä sitten iloisen ja hyväntuulisen kuuloisena saada kuulija vakuuttuneeksi, että todellisuudessa voin erittäin huonosti.

Olin ollut ennen Amandan yhteydenottoa poissa tolaltani, koska pelkoni oli käynyt toteen: Ystäväni oli hylännyt minut, vaikka oli luvannut olla tekemättä niin. Ymmärsin kyllä koko ajan, miksi ystäväni oli katkaissut yhteydenpidon minuun. En ollut vihainen tai katkera Amandalle, että hän oli käskenyt miehensä valita. Vaikka ymmärsinkin ystäväni valinnan ja pidin sitä hänen kannaltaan oikeana ratkaisuna, siitä huolimatta se oli järkyttänyt ja sattunut enemmän kuin olin uskonut. Amandan kanssa keskusteltuani minua oli kauhistuttanut, että ystäväni oli kääntänyt selkänsä minulle ja valehdellut minusta. Hän oli rikkonut toisenkin lupauksensa eli ettei koskaan syyttäisi minua tapahtuneista. Ystäväni oli ollut vihainen minulle, vaikken sitä häneltä ollut suoraan kuullutkaan. Olin elänyt siinä uskossa, että hän ei suuttuisi minulle. Niinhän hän oli luvannut. Hänen reaktionsa sattui. Olin luottanut ystävääni eniten kaikista tuntemistani ihmisistä ja hän oli puhunut minusta hirveitä asioita selkäni takana. Yritin tyynnytellä itseäni sillä oletuksella, että hän oli tehnyt niin, koska oli itsekin todella peloissaan. Hän oli jo menettänyt parhaan kaverinsa ja pelkäsi menettävänsä myös vaimonsa.

Olen pohtinut paljonkin, miksi asioista kertominen Amandalle oli alun alkaen niin vaikeaa. Toki aivan ensimmäiseksi voin myöntää, että häpesin omaa osuuttani suhteesta. Häpeän tunne oli aiheellinen. Pystyin käsitellä sen tunteistani nopeiten, koska pystyin ymmärtämään, myöntämään ja hyväksymään sen. Tunsin syyllisyyttä sellaisistakin asioista, joista minun ei olisi kuulunut tuntea syyllisyyttä. Ystäväni vointi oli pitkään mielestäni minun syytäni, sillä pidin itseäni syyllisenä hänen valintoihinsa. On ollut todella hankalaa saada itseni sisäistämään, että hän on vastuussa omista päätöksistään ja teoistaan. Olen itsekin syyttänyt itseäni ystäväni manipuloinnista, koska en pystynyt pitämään häntä vastuullisena valinnoistaan. Ystäväni oli peloissaan / masentunut / stressaantunut / poissa tolaltaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä teki. Minä olen vain ylireagoinut, ei hän oikeasti kohdellut minua koskaan NIIN huonosti. Keksin lieventäviä asianhaaroja tai selityksiä ystäväni puolesta. Pidin häntä syyntakeettomana. En pitänyt häntä tyhmänä (kuten hän itsestään vaikuttaa ajattelevan), vaan epävarmuutensa ja pelkojensa ohjailemana. Siksi en pystynyt olla hänelle kunnolla vihainenkaan. Tunsin sääliä ja myötätuntoa ystävääni kohtaan, vaikka hän olikin kohdellut minua kurjasti. Hän oli mokannut pahemmin kuin minä ja satuttanut yhden sijaan kahta hänelle tärkeää ihmistä. Minulla ei ollut sydäntä lisätä hänen ahdinkoaan kertomalla hänen vaimolleen, kuinka pahasti hän oli satuttanut ja loukannut minuakin sekä kertoa lisää hänen vaimoaan loukkaavia asioita. Pelkäsin myös koko ajan, että jokin kertomani asia olisi liikaa Amandalle ja hän päättäisi jättää ystäväni. Hän vakuutti alusta asti kestävänsä kuulla totuuden. Toivoin ystäväni puolesta, etteivät he eroaisi. Olin vakuuttunut, että ystäväni rakasti vaimoaan, eikä halunnut erota tästä. Vaikka toivoin tätä ystäväni parhaaksi, toivoin sitä myös itseni vuoksi. Pelkäsin ystäväni tekevän itselleen jotain, jos he eroaisivat. Tällöin olisin tuntenut olevani syyllinen sekä heidän eroonsa että ystäväni kohtaloon. En halunnut sellaista syyllisyyden taakkaa harteilleni. Epäilin myös, että ystäväni voisi hyökätä kimppuuni hirvein syytöksin, jos he eroaisivat. Pelkäsin oman mielenterveyteni puolesta. Vaikka kyse olisikin ollut heidän päätöksistään, minä olisin tuntenut syyllisyyttä. Se olisi voinut olla itselleni liikaa.

Pyrin parhaani mukaan seuraavat puoli vuotta yhteydenpitomme jälkeen keskittymään muihin asioihin. Muutin pian Amandan kanssa keskustelemisen jälkeen uuteen kotiini. Noudatin terapeuttini neuvoja sovelletusti – pyrin ainakin saamaan muuta ajateltavaa ja tekemistä itselleni. En ruvennut harrastamaan joogaa tai tekemään mediaatioharjoituksia, joita hän taisi ehdotella useampaankin otteeseen. Joogasin mielummin itseni reippaalle lenkille koirani kanssa ja meditoin katselemalla ulos ikkunasta pihalla olevia lintuja ja oravia. Pyrin olemaan optimistinen sekä näkemään asioista niiden hyviä ja humoristisia puolia. Musta huumori on auttanut paljon näiden vuosien aikana. Kuuntelin paljon kirjoja. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen kuunnellut 35-40 kirjaa per vuosi. (Suosikkejani ovat olleet Kate Quinnin ja Natasha Lesterin historialliset romaanit.) Innostuin puutarhanhoidosta ja sain kevään ja kesän kulumaan pihaa tonkien yhdessä koirani kanssa. Kaivaessa on mahdotonta vatvoa ja märehtiä muita asioita, kun lapio osuu vähintään joka toisella kerralla kiveen tai paksuun juureen. Olen sadatellut mielessäni, mutta varmasti myös ääneen. Toivottavasti naapuruston lapset eivät ole olleet kuulemassa… 

Koirani vointi parani, mutta jouduimme käymään sen kanssa tiheään eläinlääkärissä. Minusta tuntui hetkittäin, että joka kerta löytyi jokin uusi vaiva, kun edellinen oli parantunut tai paranemaan päin. Huoleni koirastani voitti enimmäkseen huolen ystävästäni. Minulla ei ollut varaa menettää koiraani, joten keskitin huomioni siihen. Onneksi lääkkeet tepsivät ja se alkoi toeta melko nopeasti. Koirani voi nykyään hyvin, vaikka joutuukin syömään edelleen lääkkeitä. Valitettavasti se joutunee leikkaukseen muutaman vuoden sisään, mikä on seurausta haimatulehduksen jälkeen löydetystä sairaudesta. Koirani on onneksi vielä nuori, joten uskon sen toipuvan leikkauksesta. Yritän olla miettimättä asiaa yhtään sen enempää kuin on tarpeellista.

Lopetin ratkaisukeskeisen terapian reilu vuosi sen aloittamisen jälkeen. Terapeuttini totesi viimeisillä kerroillaan minulle, että hän ei tiedä, kuinka voisi auttaa minua enempää. Ymmärsin itsekin, että meidän yhteistyömme ei kantaisi pidemmälle. Terapiassa oli keskitytty keksimään ratkaisuja, kuinka voisin olla miettimättä ystävääni liittyviä asioita. Olisin tarvinnut ennemmin apua solmussa olevien ajatusteni työstämiseen kuin niiden välttelyyn. Yritin yksikseni selvittää masennukseni taustoja ja kuuntelin kirjoja  mm. tunnelukoista ja erityisherkkyydestä. Työterveyslääkärini oli ottanut vastuun hoidostani ja vointiani seurattiin työterveydessä. En puhunut ystävästäni tai Amandasta edelleenkään mitään. Jatkoin masennuslääkkeen syömistä vielä jonkin aikaa. Lääkärini pienensi masennuslääkeannostani ja lopulta sain jättää lääkkeen kokonaan pois. Sain vieroitusoireena huimausta, jota oli esiintynyt myös lääkkeen aloittaessa. Muuten lääkkeen poisjättö onnistui helposti. Olin saanut selätettyä vakavimman masennusjakson, joka minulla oli koskaan ollut.

Yritin löytää uusia kavereita. Sain yhden ”etäkaverin”, joka asui toisella paikkakunnalla eri puolella Suomea. Emme koskaan tavanneet, mutta soittelimme ja viestittelimme toisillemme sekä puhuimme videopuheluita. Hän oli luotettavan oloinen ja meillä oli melko paljon yhteistä. Hänelle uskaltauduin kertoa kokemuksistani sekä suhteesta ystävääni. Hän ei tuominnut. Tuntui turvalliselta kertoa sellaiselle henkilölle, jolla ei ollut mitään tekemistä ystäväni kanssa. Kaveruutemme kuitenkin kuihtui pois reilun vuoden kestettyään. Luulen, että minä en ollut vielä valmis uuteen ystävyyteen. Lisäksi etäkaveruus ei tainnut olla lopulta itselleni sopivaa. Vaikka minusta onkin mukavaa jutella ihmisten kanssa puhelimessa silloin tällöin, pelkkä yhteydenpito puhelimitse ei riitä. Minusta ihmiseen kunnolla tutustuminen vaatii lopulta myös yhdessäoloa. Toivon hänen saaneen uusia kavereita.

Vaikka yritin pysyä touhukkaana ja kehitellä itselleni aktiivisesti muuta ajateltavaa, mietin edelleen ystävääni ja Amandaa. En pystynyt työntämään ajatuksia jatkuvasti syrjään. Elämäni ensimmäinen pitkä ja palkallinen kesälomani alkoi viimein. Yritin pysyä edelleen touhukkaana. Lisääntynyt vapaa-aika sai aikaan asioiden mieleen palautumisen entistä useammin. Olin tuntenut ahdistusta ja (vähintään) lieviä masennusoireita puolen vuoden ajan, mutta nyt ne alkoivat taas pahentua. Tappelin itseni kanssa viikon ajan, mutta lopulta sain tehtyä päätöksen uudesta yhteydenotosta. Mietin, että pahin vaihtoehto olisi, että Amanda ei vastaisi. Olisin kuitenkin yrittänyt.

Istuin eräänä kauniina kesäpäivänä vanhempieni mökin riipputuolissa isäni grillatessa ja äitini keittäessä perunoita ja naputin viestin Amandalle. Kirjoitin ja lähetin viestin heidän läsnäollessaan vähentääkseni levottomuuttani ja ahdistustani. Viestin lähetettyäni minulla olisi mahdollisuus keskittää ajatukseni heti muuhun tekemiseen ja muihin ihmisiin, enkä joutuisi jäädä yksinäni miettimään mahdollisia vastauksia tai niiden puuttumista. Vanhempieni läsnäolo rauhoitti minua, vaikkei heillä ollut aavistustakaan, mitä puuhasin. (Todennäköisesti olisin ollut aivan hermorauniona, jos he olisivat tienneet.) Aloitin viestin pahoitellen yhteydenottoani, sillä pelkäsin suututtavani Amandan. Kerroin, miksi otin yhteyttä. Kerroin, että halusin puhua sekä hänen että ystäväni kanssa.

En laittanut viestiä ystävälleni useammastakaan syystä. Ensinnäkään en halunnut toimia Amandan selän takana tai loukata häntä ottamalla yhteyttä suoraan ystävääni. Tunsin vielä edellisistäkin viesteistäni huonoa omatuntoa. En olisi uskaltanut ottaa yhteyttä ystävääni suoraan, koska pelkäsin yhteydenottoni järkyttävän häntä. Toivoin Amandan puhuvan hänelle ensiksi. Pidin ystäväni mielenterveyttä hauraampana kuin omaani ja halusin kohdella häntä hyvin varovasti. Pelkäsin hänen menevän ”rikki”. Tämä pelko pohjautui kokemuksiini niistä neljästä kuukaudesta sekä varsinkin yhteen kertaan, kun hän oli murtunut puhelimessa kanssani puhuessaan. En usko itsekään murtuneeni koskaan yhtä pahoin kuin hän silloin. Halusin tehdä sovinnon ystäväni kanssa ja kertoa ymmärtäväni häntä. Halusin tietää ja kuulla, jos olin ystäväni mielestä toiminut väärin häntä kohtaan. Halusin keskustella ja puhdistaa välimme. Halusin ymmärtää hänen näkökulmansa asioihin ja hänen ymmärtävän minun.

Päätin, että olen niin rehellinen kuin mahdollista. Halusin olla heidän molempien kanssa tekemisissä ystävänä. Kirjoitin tämän viestiini. Kerroin ymmärtäväni täysin, jos he eivät halunneet olla minun kanssani missään tekemisissä tai pitäisivät minua seonneena tämän kerrottuani. Ajattelin kuitenkin, etten häviäisi mitään, vaikka kertoisin toiveestani. Pidin Amandasta. Hän oli mukava ja ystävällinen. Olen miettinyt monet kerrat, että jos hänen kanssaan oli näinkin helppoa puhua vaikeista asioista, kuinka helppoa olisikaan ollut keskustella tavallisista ja arkipäiväisistä asioista ystävinä. Ystäväni oli sanonut meille molemmille, että olisi pystynyt kuvittelemaan minut ja Amandan ystäviksi. Amandasta en ole varma, mutta minä jaan ystäväni näkemyksen tässä asiassa. Harmi, ettei hän koskaan esitellyt meitä toisillemme. 

Kaikkein eniten halusin tilanteelleni päätöksen ja saada pahan oloni ja huoleni loppumaan. Toivoin, että he molemmat suostuisivat puhumaan ja selvittämään asiat kanssani. Odotukseni eivät olleet korkealla ystäväni suhteen, mutta toivoin hänenkin pystyneen sulattelemaan asioita puolen vuoden aikana. Ehkä hänkin pystyisi juttelemaan asiaa hetken mietittyään. En pystynyt myöntämään sitä silloin itselleni, mutta toivoin ystäväni pystyvän pahoittelemaan käytöstään. Yritin itsepintaisesti työntää menneet tapahtumat sekä hänen kertomansa valheet vaimolleen mielestäni ja vakuutella itselleni, että ei se haitannut – se oli kaikki anteeksi annettua. Paljon siitä olinkin pystynyt antamaan anteeksi, mutta jotkin hänen teoistaan sattuivat edelleen. Olin hänestä huolissani hänen pelottavien puheidensa vuoksi. Oliko hän ollut tosissaan? Olisin halunnut hänen vakuuttavan, että hän ei oikeasti tarkoittanut niitä ja oli pahoillaan, että oli saanut minut niin huolestuneeksi hänestä ja pelkäämään hänen henkensä puolesta jo puolentoista vuoden ajan.

Amanda vastasi minulle. Hän oli yllättynyt yhteydenotostani, mutta suostui keskustelemaan kanssani uudestaan. Hänelläkin oli jäänyt kysyttävää. Hänelle olisi ok, jos minä ja ystäväni keskustelisimme, kunhan häneltä ei salattaisi mitään. Minusta se kuulosti reilulta. Ystäväni ei kuitenkaan halunnut keskustella kanssani. Se harmitti, mutta olin siihen osannut varautua. Toivoin, että hän muuttaisi mielensä. Keskustelimme pian Amandan kanssa puhelimessa. Puhelun jälkeen viestittelimme. En ollut edelleenkään pystynyt kertomaan hänelle kaikkea puhelimessa. Lopulta sain kerättyä rohkeuteni ja kirjoitin hänelle ajeluista ja mitä niiden aikana oli tapahtunut. Itkeä tuhersin koko sen ajan, jonka kirjoitin viestiä Amandalle. Minusta tuntui hirveältä, koska jouduin kertomaan pettämisen jatkuneen pidempään kuin kahden viikon ajan, vaikkei seksiä enää ollut ollutkaan. Oli kurjaa myöntää valehdelleeni Amandalle. Minusta tuntui myös kamalalta, koska rikoin lupaukseni ystävälleni. Olin luvannut olla kertomatta ajeluista. En kertonut ystäväni käytöksestä ennen suhdettamme. Pidin sitä henkisenä pettämisenä. Olin niin pakokauhun vallassa ajeluista kirjoittaessani, etten edelleenkään pystynyt kertomaan henkisestä pettämisestä tai olisi osannut miettiä, koska se oli sellaiseksi muuttunut. Milloin harmittomasta kiusoittelusta oli tullut henkistä pettämistä? En voinut myöskään tietää, missä heidän suhteessaan meni sallitun ja sallimattoman raja. En halunnut saada ystävääni yhtään enempää ahdinkoon sellaisesta asiasta, josta minä en osannut kertoa alkuajankohtaa.

Puhelimeni soi hetkeä myöhemmin viestin lähetettyäni. Näytössä luki ’Amanda’, mutta minulla alkoivat hälytyskellot soimaan. Hän ei ollut kertaakaan soittanut sopimatta etukäteen. ”Hei”, vastasin. ”Nyt sinä vitun petturi kuuntelet tarkasti!”, ystäväni huusi linjan toisessa päässä. Häkellyin ja mietin sekunnin ajan mitä sanoisin tai tekisin. ”Heippa”, sanoin sitten ystävällisesti ja laitoin luurin kiinni. Tärisin. (Tunnistusriskin ja epäkunnioittavan kielikuvan vuoksi jätän ystäväni käyttämän sanan mainitsematta ja korvasin sen petturilla, jota hän todennäköisesti tarkoitti.) Pian sain Amandalta viestin, jossa hän pahoitteli tapahtunutta. Ystäväni oli soittanut vaimonsa puhelimella, koska hänellä ei enää ollut numeroani. Amanda lupasi vastata viestiini, kunhan tilanne kotona olisi rauhoittunut. Ystäväni oli vetänyt ilmeisesti hirveät kilarit. 

Sain viestin sekä Amandalta että ystävältäni. Amanda vastasi aiempaan viestiini edelleen asiallisesti ja kertoi ystäväni parhaillaan ihmettelevän, miksi en halunnutkaan puhua hänen kanssaan. (Miksiköhän?) Amanda lupasi kertoa minulle, jos ystäväni tekisi itselleen jotain. Hän kirjoitti, että pelkoni aihe (ystäväni itsetuhoaikeet) ei olisi aiheeton, mikäli he eroaisivat. En usko, että hän kirjoitti sitä pelotellakseen minua, vaan piti sitä silloin itsekin mahdollisena ja kertoi asian rehellisesti. Olin pyytänyt häntä kertomaan asiasta, jos niin kävisi. Olimme luvanneet olla toisillemme rehellisiä. Uskon, että ainoastaan toinen meistä on siihen kyennyt koko ajan. Hän myös kirjoitti, että jos minulla olisi vielä jotain mielen päällä, voisin laittaa hänelle viestin, eikä hän mainitsisi siitä ystävälleni. Hän oli sitä mieltä, että meidän olisi sen jälkeen parempi lopettaa yhteydenpito, koska se kävi ystäväni psyykelle.

Ystäväni viesti oli sävyltään juuri päinvastainen kuin vaimonsa viesti. Ystäväni syytti minua hänen ja vaimonsa elämän pilaamisesta. Hän kirjoitti vihaavansa minua toiseksi eniten maailmassa. Ykkössijalla oli hän itse. Hän kirjoitti, etten olisi selvinnyt ilman hänen apuaan ja minun tulisi hankkia ammattiapua. En saisi laittaa hänelle enää yhtään viestiä, enkä vastata hänen vaimonsa viestiin. Minun tuli jättää Amanda rauhaan. Hän uhkasi tekevänsä ilmoituksen, jos laittaisin vielä yhdenkin viestin Amandalle. En tiennyt tuolloin, mitä hän tarkoitti, mutta myöhemmin ymmärsin sen tarkoittaneen lähestymiskieltoa. Jos sekään ei tehoaisi niin kuulemma tietäisin, että hän saisi tämän kyllä loppumaan. (Itsemurhalla pelottelu.) Loppuun hän vielä painotti, että minun tulisi tajuta, että ”silloin oli silloin nyt on nyt” ja etten merkannut hänelle hevonvittua. Hän ei halunnut kuulla minusta enää koskaan.

Ellei Amanda olisi kirjoittanut minulle, että voin laittaa hänelle vielä viestin, en olisi uskaltanut tehdä niin. Välitin ystäväni viestin hänelle ja kirjoitin, että minäkin halusin lopettaa yhteydenpidon ystäväni parhaaksi. Yritin kirjoittaa viestini mahdollisimman nopeasti ja vakuuttaa, että tästä kaikesta oli minulle apua, asiat oli nyt käsitelty ja pääsisin viimein eteenpäin. Kiittelin Amandaa kovasti ja pahoittelin tapahtuneita. Kirjoitin, että he saisivat olla minuun yhteydessä ja samalla yritin vakuuttaa, että minun osaltani tässä olisi nyt kaikki kunnossa. Totuus oli, että olin ihan helvetinmoisessa shokissa, enkä pystynyt ajattelemaan mitään selkeästi. Yritin vakuuttaa Amandalle (ja itselleni), että ystäväni viesti ei järkyttänyt minua ja pystyisin kuittaamaan sen suurin piirtein olkia kohauttamalla. Ystäväni oli saanut hyökkäyksellään järkytettyä turvallisuuden tunnettani. Pelkäsin aivan hirveästi, että en voisi lähettää edes sitä yhtä viestiä, vaan ystäväni soittaisi uudestaan ja räyhäisi. Amanda vastasi minulle vielä, mutta en uskaltanut vastata hänelle enää. Olisin halunnut vastata yksinkertaisesti ”Kiitos”. 

Vain viikkoa myöhemmin sairastuin flunssaan. (Kuka sairastaa flunssaa kesällä?) En tiedä, oliko räkätaudin saaminen silloin pelkkää huonoa tuuria vai voiko tuollainen kokemus vaikuttaa vastustuskykyyn alentavasti. Vietin kesälomani viimeisen viikon voimattomana niiskuttaen sekä flunssan että välikohtauksen vuoksi.

🌷

Seuraava osa: 9. Uusi päiväkirja
Kaikki osat: Minun tarinani

Mietin, miksi ystäväni vaimo ei ollut ottanut yhteyttä. Miksei hän ollut haukkunut minua tai kysynyt minulta mitään? Inhosiko tai halveksuiko hän minua niin paljon, ettei hän halunnut ottaa yhteyttä? Pohdin, olisinko itse halunnut olla yhteydessä hänen asemassaan. Olivatko he saaneet asiat käsiteltyä, eikä hänellä ollut tarvetta olla yhteydessä? Oliko hiljaisuus hyvä vai huono merkki? Hiljaisuus vaivasi ja ahdisti. Toivoin, pelkäsin ja odotin viestiä tai puhelua. 

Eräänä maanantaiaamuna viisi kuukautta yhteydenpidon katkaisusta puhelimeeni kilahti tekstiviesti minulle tuntemattomasta numerosta. Jo parista ensimmäisestä rivistä tajusin sen olevan Amandalta. Tipahdin lattialle. Kesti hetken, että pystyin lukea hänen viestinsä loppuun. Viesti oli lyhyt ja asiallinen, joten reaktioni ei johtunut sisällöstä. Olin samaan aikaan sekä järkyttynyt että helpottunut saatuani viestin häneltä. Olin odottanut ja pelännyt sitä jo 8-9 kuukauden ajan. Hän kysyi, kauan suhteemme oli kestänyt sekä monesti olimme harrastaneet seksiä ystäväni kanssa. Hän kirjoitti, että nämä tiedot auttaisivat heitä asian käsittelyssä. Olin niin poissa tolaltani viestin saatuani, etten pystynyt vastaamaan hänelle välittömästi. Minulla oli samalle päivälle aika terapiaan, joten päätin, etten vastaa ennen terapiakäyntiäni. Halusin keskustella asiasta ensin terapeuttini kanssa.

Terapeuttini ei suositellut vastaamaan. Olin tyrmistynyt. Totta helvetissä aioin vastata. Olenkin miettinyt, että jos terapeuttini käytti jotain käänteispsykologiaa, jotta varmasti vastaisin Amandalle, se onnistui hyvin. Kotiin palattuani aloin kirjoittaa vastausta. Naputin lyhyttä tekstiviestiäni monta tuntia. Vahvistin, että suhteemme oli kestänyt kaksi viikkoa. En vastannut kertojen määrään mitään, koska en halunnut valehdella mutten myöskään rikkoa lupaustani. Ystäväni oli käskenyt vastaamaan sekä itse väittänyt vaimolleen kertoja olleen vain kaksi. Pahoittelin hirveästi osuuttani tapahtuneisiin. Amanda kiitti minua vastauksestani. En vastannut hänelle enää mitään.

Minulle jäi ristiriitainen olo viestien vaihdosta. Olin helpottunut, että sain viimein pitkään odottamani viestin. Olin ihmeissäni, ettei hän haukkunut tai piikitellyt minua mitenkään, vaan kirjoitti asiansa kohteliaasti sekä kiitti minua vastauksestani. Lisäksi minusta tuntui kurjalta. Olin vastannut hänelle, mutta en kunnolla. Vastaukseni oli totta, mutta jätin paljon kertomatta. Minusta tuntui kuin olisin valehdellut hänelle, kun en vastannut kuin toiseen hänen kysymyksistään. Hän olisi ansainnut reilumman vastauksen, eikä pelkurimaista viestiäni. Toisaalta mietin, pitikö minun kertoa hänelle totuus, mikäli ystäväni ei ollut siihen kyennyt. Jäin rypemään itseinhossa. Lojaalina ja ystävästäni huolestuneena kaverina halusin kertoa ystävälleni hänen vaimonsa ottaneen minuun yhteyttä ja tunnustaa, että olin vastannut. Kirjoitin ystävälleni viestin. 

”Hei. Rikon lupaukseni nyt ja laitan sinulle viestin. Amanda varmaan kertoi, että otti eilen yhteyttä. Hän halusi varmistaa, että kertomasi on totta ja vaikutti olevan kiitollinen vastauksestani. Älä siis murehdi siitä. Toivon ihan tosissani, että saisitte asiat käsiteltyä ja sinä voisit hyvin. Pyydän ja toivon, että annat itsellesi anteeksi ja saisit mielenrauhan. Tiedän, että olet pohjimmiltasi kiltti ja hyvä ihminen etkä haluaisi satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä. Älä ainakaan minusta murehdi, olen antanut sinulle anteeksi jo ajat sitten. Kiitän sinua kaikesta avusta ja siitä, että olit ystäväni niin monta vuotta. Keskity nyt huolehtimaan itsestäsi ja selvittämään teidän välinne. Toivottavasti vielä jonain päivänä tavataan.”

Uskoin Amandan maininneen hänelle yhteydenotostaan. Uskoin myös, että ystäväni oli puhunut vaimolleen totta tai vähintään pysynyt aiemmin kertomassaan tarinassaan, jonka minä tiesin ja joka minun oli käsketty vahvistaa. Tarkoitin kaikkea, mitä viestiini kirjoitin. Ehken ollut todellisuudessa vielä pystynyt antaa hänelle anteeksi, koska en ollut pystynyt myöntämään itselleni hänen käyttäytyneen väärin minuakin kohtaan. Mutta en kantanut kaunaa häntä kohtaan missään vaiheessa. Minua harmitti hänelle aiemmin lähettämäni viesti, jossa olin kertonut omasta voinnistani ja masennukseni pahentumisesta. Olin huolissani, että hän murehtisi minun jaksamisestani. Yritin lohduttaa häntä, jottei hän kantaisi minusta huolta. En uskonut, että voisimme olla enää tekemisissä keskenämme, mutta toivoin, että joskus jossain voisimme vielä törmätä ja vaihtaa kuulumisia. Ystäväni ei vastannut.

Viestien vaihtoa ennen olin nähnyt Amandan vain paria päivää aiemmin. Ajoin hänen ohitseen viedessäni serkkuani kotiinsa. En olisi muuten tunnistanut naisen olevan Amanda, ellei hän olisi ollut juuri kävelemässä heidän autolleen koiransa kanssa. En ollut koskaan tavannut häntä, mutta olimme muutamia kertoja aiemmin ajaneet toisiamme vastaan. (Vilkuttelin hänelle joskus vuosia sitten, kun katsoin auton rekisterinumeroa ennen kuljettajaa.) Jos hän olisi tuolloin kävellyt minua vastaan ilman koiraa tai miestään, en olisi tajunnut sen olevan hän. Aloin jälleen epäillä mielenterveyttäni. Näinkö sittenkin harhoja tai saiko stressi minut kuvittelemaan nähneeni hänet? Vai oliko kyse taas sattumasta?

Aloin miettiä Amandan viestin ajankohtaa muutamaa päivää myöhemmin. Tapahtumista oli aikaa jo 8-9 kuukautta ja yhteydenpidon katkaisusta ystävääni viisi kuukautta. Miksi hän laittoi viestin vasta nyt? Eikö yli viidessä kuukaudessa olisi pitänyt saada selville, kauan suhteemme ystäväni kanssa oli kestänyt tai monesti hän oli käynyt luonani? Minusta tuntui, että asioiden selvittely heidän välillään ei ollut edennyt niin kuin olin toivonut. Amandan viesti ei saanut huolta ystävästäni laantumaan. Murehdin ystävääni ja hänen tilannettaan seuraavan 1-2 kuukauden ajan. Oma vointini notkahti jälleen huonompaan suuntaan, mutten kertonut siitä enää lääkärilleni. (Olin juuri pääsemässä takaisin kokoaikatyöhön.) Olin huolissani, että hänen vaimonsa saattaisi jättää hänet ja ystäväni tehdä sen seurauksena itselleen jotain. Sillä hän oli pelotellut minua monta kertaa. Lopulta stressi ja huoli kävivät liian suuriksi, joten laitoin hänelle uuden viestin. 

”Hei. Olen pahoillani viestistä, mutten keksi enää muutakaan. En halua satuttaa tai suututtaa teitä. Olen edelleen aivan rikki, koska menetin ainoan läheisen ja luotettavimman ystäväni. Minun on surtava yksin ja salaa. En voi puhua tästä kuin terapiassa, eikä terapeutti pysty auttaa tässä asiassa. Olen pystynyt käsittelemään ja hyväksymään tapahtuneet, mutta sinun menettämistä ystävänä en saa käsiteltyä. Muiden silmissä näytän olevan ok, mutta olen yhä tosi masentunut. Terapian ja lääkkeiden avulla selviän, mutta ne eivät poista ahdistusta ja yksinäisyyttä. Vointini ei ole sinun tai kenenkään muunkaan vika, et saa tuntea syyllisyyttä siitä! On liikaa pyydetty, mutta voisitko ja saisitko soittaa minulle? Amandan viestin jälkeen olen ollut huolissani sinusta. Jos edes tietäisin kuinka sinä voit, se helpottaisi oloani. Toivon sinun voivan paremmin. Ainakaan et ole yksin. En pyydä tätä hetken mielijohteesta, en tahdo pahoittaa kenenkään mieltä enkä varsinkaan tahdo saada sinua pois tolaltasi! Haluaisin kuulla, että sinulla menee paremmin. Ymmärrän kyllä jos et vastaa, mutta toivoisin kuulevani sinusta. Kunpa voisin korjata kaiken ja saada kaverini takaisin.”

Tajuan ja pystyn myöntämään näin jälkeenpäin, että olen valehdellut itselleni tätä viestiä kirjoittaessani. Varsinkin lauseiden ”Olen pystynyt käsittelemään ja hyväksymään tapahtuneet, mutta sinun menettämistä ystävänä en saa käsiteltyä.” ja ”Kunpa voisin korjata kaiken ja saada kaverini takaisin.” taustalla on itselleni valehtelua. Oli totta, että olin hyväksynyt sen, että minä ja ystäväni olimme yhdessä mokanneet. Ystäväni ei ollut pakottanut minua suhteeseen, joten tunsin myös täysin aiheellisesti syyllisyyttä. Nyanssit kahden viikon suhteestamme pystyin ymmärtämään ja käsittelemään vasta paljon myöhemmin.

En kuitenkaan ollut pystynyt käsittelemään ja hyväksymään ystäväni käytöstä minua kohtaan niiden neljän kuukauden aikana, joka suhteesta yhteydenpitomme katkaisuun meni. Keksin edelleen tekosyitä itseäni vastaan. Hänen epäluuloinen käytöksensä minua kohtaan, yhteydenpidon kontrollointi, uhkauksensa tehdä itselleen jotain yms. olivat edelleen mielessäni jollain tavalla minun vikani tai mielestäni ansaitsin tulla kohdelluksi kuten tulin. Halusin suojella häntä pahalta ololta, koska olin kuullut ja nähnyt kuinka syvästi hän katui tekojaan ja myös siksi, että pelkäsin hänen voivan satuttaa itseään. Sain edelleen uskoteltua itselleni olevani edes jollain tasolla syypää hänen käytökseensä. Jos uskalsinkin ajatella hänen tehneen väärin minua kohtaan, moitin välittömästi itseäni. Olen hirveä ihminen, kun saatan edes mielessäni syyttää toista ihmistä! Itsesyytösten keksiminen oli paljon helpompaa kuin toisen syyllisyyden myöntäminen. Tiedän nykyään, että marttyyrimäinen käytös on erittäin typerää ja väärin sekä itseä että muita kohtaan.

Kaikkia muita asioita viestissäni tarkoitin, vaikka näin jälkikäteen mietittynä olisin voinut ilmaista asiani paremminkin. Toivon kehittyneeni vuosien mittaan edes hieman paremmaksi kirjoittajaksi. Kaipasin häntä ystävänä ja olin pahasti poissa tolaltani menetyksen vuoksi. Olin todella yksinäinen sekä yksin omien huolieni ja suruni kanssa. Ystäväni ei vastannut tälläkään kertaa.

Murehdin viestin lähetettyäni asiaa vielä noin viikon ajan. Huoli ystävästäni ja oma syyllisyyteni suhteesta kalvoivat minua. Sitten koirani vointi romahti yllättäen. Se hädin tuskin jaksoi seistä, oksenteli eikä suostunut enää syömään. Koirani oli tuohon aikaan niitä harvoja asioita, jotka toivat minulle iloa ja lohtua. Asuin edelleen vanhempieni luona ja olin ollut vasta parin kuukauden ajan takaisin töissä kokoaikaisena. Koirallani on krooninen sairaus, jonka vuoksi olen joutunut käyttämään sitä usein eläinlääkärissä. Koirani voinnin heilahtelu oli jo normaalia, enkä siksi helposti säikähdä oireilusta. Nyt sen tilanne huolestutti minua. Soitin eläinlääkäriin ja sain ajan samalle aamulle. Stressikäyräni oli noussut tähtitieteellisiin lukemiin. Syyllisyyden, ystävästäni murehtimisen ja oman vointini lisäksi mieleeni hiipivä pelko koirani menettämisestä alkoivat yhdessä olla liikaa. Minulla oli epätoivoinen olo. Minusta tuntui, että minun oli pakko tehdä jotakin.

Ennen eläinlääkärille menoa laitoin Amandalle WhatsApp-viestin. Niin pahoin stressaantuneena en pystynyt miettimään, oliko viestin lähettäminen hyvä vai huono ajatus. Kerroin lyhyesti voinnistani (en maininnut koirastani mitään), huolestani ystäväni vointia kohtaan sekä lähettäneeni viestin ystävälleni noin viikkoa aiemmin. Kerroin olevani valmis puhumaan ja kirjoittamaan hänen kanssaan, jos hän haluaisi. Sujautin puhelimen laukkuuni ja menimme koirani kanssa eläinlääkäriin.

Olimme koirani kanssa eläinlääkärissä useamman tunnin, kun sitä hoidettiin. Koirallani epäiltiin olevan haimatulehdus. Huomasin vastaanottohuoneessa ollessani saaneeni vastauksen Amandalta. Muistaakseni silmäilin vastauksen. Päätin vastata hänelle, kunhan olisin päässyt koirani kanssa kotiin. Viimein pääsimme pois vastaanottohuoneesta. Kävelin aulaan maksamaan käyntimme. Koska koirallani oli vakuutus, meidän tuli jäädä noin kymmeneksi minuutiksi odottamaan korvauksen käsittelyä. Aulassa istui nainen. Kun kävelin hänen ohitseen, hän katsoi minua jotenkin erikoisesti. Mietin, kuka hän mahtoi olla. Hän ei näyttänyt tutulta, mutta hän katsoi minua kuin olisi tunnistanut minut. Kävin tiskillä ja jäimme koirani kanssa odottamaan korvauksen käsittelyä. Katsoin naista. Hän katsoi minua edelleen. Sitten hän kysyi: ”Oletko sinä [nimeni]?” Häkeltyneenä myönsin olevani. ”Amanda”, hän esitteli itsensä. Sanoin varmaankin jotain todella fiksua (kuten ”Ai”). Muistan, että minulla ei ollut koskaan ollut yhtä hölmistynyt olo kuin silloin. Istuimme aulassa 5-10 minuuttia odottaessamme pääsevämme maksamaan. Odottaessamme juttelimme. En muista, kumpi meistä aloitti keskustelun. Sanoin hänelle, että en voi kovin hyvin ja hän vastasi, että meistä ei taida kukaan voida kovin hyvin. Sovimme, että keskustelemme puhelimessa. Juttelimme koiristamme. Minulle selvisi, että heidän koiransa sairasti samaa sairautta kuin omakin koirani. Amanda oli todennäköisesti yhtä hölmistynyt kuin minä. Kumpikaan meistä ei odottanut tapaavansa toisiaan sinä päivänä eläinlääkärissä. Olin todella huojentunut, että tällä kertaa minun ei tarvinnut epäillä, olinko nähnyt harhoja tai kuvitellut tilanteen. Kävimme tästä keskustelua myös viesteissä. En koskaan tullut kysyneeksi häneltä, tunnistiko hän minut sinä päivänä, koska olin vain paria tuntia aiemmin laittanut hänelle WA-viestin (profiilikuvassani on kuva minusta ja koirastani) vai oliko hän etsinyt kuvani netistä.

Olimme sopineet puhuvamme puhelimessa seuraavana lauantaina. Jännitin puhelua etukäteen hirveästi. Jännitin myös, että unohtaisin asioita jännityksen vuoksi ja höpöttäisin hermostuksissani mitä sattuu. Amanda soitti minulle sovittuun aikaan. Puhuimme ensimmäiselläkin kerralla varmaan pari tuntia. Lupasin olla hänelle rehellinen, mutta en pystynyt siihen täysin. Jätin kertomatta edelleen asioita ja väitin kaiken olevan kerrottu. Kerroin ystäväni käyneen luonani noin viisi kertaa, joka oli totta kahden viikon ajalta. En kertonut kahden viikon suhteen päättymisen ja yhteydenpidon katkaisemisen välisestä ajasta. En maininnut ystäväni yhdestä myöhemmästä käynnistä luonani noin kuukautta myöhemmin. En myöskään kertonut hänen käytöksestään ennen suhdetta. Tunsin syyllisyyttä omasta osuudestani suhteesta. Siinä minä olin ollut toisena osapuolena, enkä olisi voinut kieltää sitä. Olin suostunut siihen. Muu olisi ollut sekä itselle että muille valehtelua. En pystynyt kertomaan sellaisista asioista, joista en olisi voinut ottaa syytä niskoilleni ystäväni sijaan tai jakaa sitä hänen kanssaan. Mielessäni pystyin tehdä itsestäni syntipukin liki mihin tahansa, mutta ääneen lausuttuna en kyennyt tekemään niin.

Amanda on ollut joka kerta asiallinen, kohtelias ja ystävällinen minua kohtaan. Hän ei ole kertaakaan haukkunut minua tai ollut ilkeä minulle. En tiennyt, millaista reaktiota petetyksi tulleelta puolisolta odotin, mutta en tällaista. En voi sanoa, että hän olisi mitenkään lämpimästi suhtautunut minuun, mutta hän kuunteli minua. Hänellä on suora tapa kysyä ja sanoa asioista, mutta senkin hän tekee asiallisesti, ei hyökkäävästi. Hän on monin tavoin erilainen kuin ystäväni. En ollut pystynyt muodostamaan Amandasta mielikuvaa ystäväni kertomusten perusteella. Oliko hän raivotar, hauras hiirulainen, jotain ihan muuta vai kaikkea tätä? Luulen, että odotin alitajuisesti ystäväni kaltaista käytöstä. Tiesin ainoastaan, että ystäväni piti Amandaa psyykkisesti vahvana ihmisenä. Huomasin heillä samanlaisia pieniä maneereja puhelimessa. (Tajusin nämä vasta jälkeenpäin.) Amandassa tuntui olevan jotain tuttua, vaikken häntä tuntenutkaan. Hänen rauhallinen ja asiallinen käytöksensä sekä pienet ystävästäni muistuttavat tavat tuntuivat lohdullisilta. Vaikka jännitin aivan hirveästi hänen kanssaan puhumista, minulla oli turvallinen olo. En pelännyt hänen huutavan tai yrittävän sivaltaa sanoillaan. Vaikken pystynyt kertoa kaikkea, hän kuunteli. Minulle oli todella tärkeää, että sain viimein puhua jollekulle. Terapeuttiani lukuun ottamatta en ollut puhunut tapahtuneista kenenkään muun kanssa.

Sain kuulla Amandalta, että ystäväni oli puhunut minusta ikäviä asioita. Pyysin, ettei hän täsmentäisi, mitä ystäväni oli sanonut. Sain tietää, että samalla kun itse olin ollut huolissani ystävästäni ja toivonut hänen saavan asioita selvitetyksi vaimonsa kanssa, hän oli vierittänyt syyt minun niskoilleni. Hän oli pysynyt väitteessään, että oli käynyt luonani vain kahdesti. Hän oli kuulemma tullut pyytämään minulta apua. (Tämän väitteen epäilen hänen ottaneen suoraan yhdestä minun viestistäni. Tarkoitin viestissäni sitä, kun hän tuli juttelemaan ensimmäisen kerran luokseni ja kysyi, mikä heidän parisuhteessaan on vikana. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten neuvonut häntä heidän kahden välisissä ongelmissa.) Muistaakseni sepitys meni niin, että ystäväni ja minä olimme yhden kerran harrastaneet seksiä molempien suostumuksesta. Toinen kerta oli tapahtunut siksi, koska minä olin kiristänyt ystävääni sillä, että kertoisin ensimmäisestä kerrasta hänen vaimolleen. Olin myös manipuloinut ystävääni. Ystäväni oli alun perin sanonut sekä minulle että vaimolleen, etten minä ollut syyllinen mihinkään. Ääni kellossa oli muuttunut ajan myötä. Lojaali ja reilu kaverini oli kiinnittänyt maalitaulun selkääni pelastaakseen oman nahkansa. Ystäväni oli saanut estettyä minun ja Amandan keskustelut väittäen molemmille, että olimme liian heikossa ja hauraassa kunnossa keskustellaksemme toistemme kanssa. Lopulta Amanda oli päättänyt ottaa minuun yhteyttä. Uskoin Amandaa, enkä ole epäillyt hänen kertomaansa missään vaiheessa. Vaikka olin syyttänyt itse itseäni tapahtuneista, minun syyllistäminen meni liian pitkälle. Koin jonkinlaisen herätyksen. Kirjoitin ystävälleni viestin.

”Hei. Kuten tiedät, juttelin Amandan kanssa. Otin yhteyttä häneen, koska olin huolissani sinusta, pahoillani hänen puolesta ja pelkäsin oman mielenterveyteni murentuvan lopullisesti – en kostaakseni tai yrittääkseni aiheuttaa avioeroa. Tein sen, mihin sinä et ole pystynyt eli kerroin totuuden. Se oli elämäni rankin keskustelu. En ole yllättynyt siitä, mitä hän kertoi minulle. En ole vihainen. Olen vain todella surullinen ja pettynyt sinuun. Vai uskotko todella minun manipuloineen ja kiristäneen sinua? Olet ollut täysin paskiainen minua ja Amandaa kohtaan, mutta välitän sinusta siitä huolimatta. Ehkä vihaat minua kaiken tämän jälkeen, mutta jokainen meistä ansaitsee mielenrauhan. Toivon, että Amanda antaa sinulle vielä mahdollisuuden. Älä haaskaa sitä. Ole rehellinen. Puhumattomuudella ja epärehellisyydellä et voita mitään. Mitä ikinä tapahtuukaan, käy juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Ehket halua kuulla minusta enää koskaan, mutta muista: voit aina pyytää minulta apua. Kaikesta huolimatta olet minulle tärkeä ja toivon sinulle pelkkää hyvää.”

Jälleen kerran ystäväni jätti vastaamatta. Viestittelimme Amandan kanssa (kirjoitin hänelle koko ajan pidempiä ja pidempiä viestejä) ja juttelimme puhelimessa toisenkin kerran. Amanda kysyi minulta, nauhoitanko puheluita. Ystäväni oli epäillyt minun tekevän niin, joten hän kysyi asiaa sen vuoksi. Olin kertonut minulla olevan edelleen minun ja ystäväni väliset viestit, joten ystäväni logiikan mukaisesti minun täytyi myös tallentaa puheluita. En ole koskaan tallentanut yhtään puhelua ja kerroin tämän Amandalle. (Tosin jossain vaiheessa olisi ehkä kannattanut, koska en muistanut usean tunnin puhelusta jälkikäteen paljoakaan.) Puheluiden tallentaminen jäi ystävälleni päähänpinttymäksi. Minusta on kaksi täysin eri asiaa pitää viestit tallessa kuin nauhoittaa puheluita. Minulla on varmuuskopiot kaikista viesteistäni (ei pelkästään ystäväni kanssa käymistä). Puhelimeni tekee sen automaattisesti. Olen aikoinani laittanut viestien varmuuskopioinnin päälle, jos puhelimeni esimerkiksi rikkoutuisi tai katoaisi. Puhelimeni on myös työvälineeni. Pystyn palauttamaan vanhasta puhelimestani liki kaiken uuteen varmuuskopioinnin avulla. Minusta tässä ei ole mitään erikoista, omituista tai epäilyttävää nykypäivänä.

Kertomalla ja puhumalla suhteesta sain tehtyä sovinnon itseni ja oman syyllisyyteni kanssa. Minä olin mokannut ja olin siitä vilpittömästi pahoillani. Tajusin, että minun piti saada myöntää syyllisyyteni Amandalle ja pyytää häneltä anteeksi. Jossain vaiheessa tietoiseen tajuntaani upposi myös, että en minä ollut pettänyt ketään. Terapeuttini auttoi minut ymmärtämään ja sisäistämään asian. Tekoni oli väärin ja loukkaavaa Amandaa kohtaan, mutta minä en ollut hänen puolisonsa tai kenenkään muunkaan. Asian tajuaminen ja mahdollisuus pyytää anteeksi saivat minut vapautumaan suhteen aiheuttamasta itseinhosta ja kuristavasta syyllisyydentunteesta.

Lupasin olla ottamatta enää yhteyttä. Tein niin joka kerta, koska pelkäsin suututtavani Amandan. Vaikka hän oli ystävällinen minua kohtaan, epäilin hänen halveksuvan minua ja haluavan mahdollisimman nopeasti eroon minusta. Tiesin yhteydenpitoni olevan hänelle muistutus pettämisestä, vaikkei hän aluksi sitä ääneen sanonutkaan. Vaikka ymmärrän asian, se sattuu itseenikin. Tuntuu kuin olisin saanut jonkin polttomerkin, jolla minut olisi leimattu toisen luokan kansalaiseksi.

Minua jäivät vaivaamaan uudet asiat. Olin valehdellut Amandalle, jonka vuoksi minussa oli uusi itseinhon möykky. En tuntenut häntä edelleenkään kuin yhden pikaisen tapaamisen, parin puhelun ja muutamien viestien perusteella, joten en ollut uskaltanut kertoa kaikkea. Minua inhotti, että en pystynyt tai uskaltanut kertoa hänelle kaikkea. Sätin itseäni. Lisäksi kuulemani ystäväni kertomuksesta satutti ja loukkasi minua. Hän oli valehdellut lisää vaimolleen ja syyttänyt minua, parasta kaveriaan. Vaikka hän oli käyttäytynyt törkeästi sekä minua että vaimoaan kohtaan, halusin antaa hänelle anteeksi ja toivoin hänen ottavan vastuun teoistaan. Ymmärsin hänen toimineen paniikin vallassa ja yrittäneen epätoivoisesti pelastaa avioliittoaan. Jäin kuitenkin apeana pohtimaan, ansaitsinko sittenkin ystäväni kohtelun, koska olinhan itsekin raukkamainen ja valehteleva pelkuri. 

🌷

Seuraava osa: 8. Kesäloma
Kaikki osat: Minun tarinani