Bob Dylan: Chronicles Volume 1
Kun kirjoitin ystävälleni kuunnelleeni viimeiset pari viikkoa youtubesta Bob Dylanin bootlegeja, hän vastasi: ”Vanhat maniat ovat kaikista parhaimpia”.
Olen positiivisesti yllättynyt Dylanin Chroniclesista. Nähtyäni Dylanin näyttelevän elokuvissa ja hänen maalauksiaan Lontoon National Galleryssä, en odota hänen ulkomusiikilliselta työltään mitään hyvää. Toki ne ovat mielenkiintoisia kuriositeettaja, mutta täysin triviaaleja Dylanin lauluntekijäuran rinnalla. Samaa voi sanoa tästä kirjasta. Se on yllättävän hyvä, mutta lopulta varsin turhanpäiväinen. Se ei lisää eikä vähennä Dylanin suuruutta.
Chronicles on Dylanin omaelämänkerrallinen kasvukertomus. Puolet kirjasta keskittyy nuoren aikuisen Robert Zimmermanin folk-kasvatukseen levysoittimen äärellä sekä Minneapoliksen ja New Yorkin musiikkikahviloissa. Tämä puoli tarinaa on minulle jo tuttu, eikä se Dylanin elämänvaiheena juurikaan kiinnosta minua. Mielenkiintoisin kirjan osuus on kertomus Dylanin 80-luvun vuosista, jolloin hän väsähtäneenä keski-ikäisenä löytää uudelleen palon omaan musiikkiisa ja nauhoittaa Daniel Lanoisin kanssa Oh Mercy-albumin New Orleansissa. Kirjan kolmas elämänvaihe keskittyy 60-luvun loppuun ja 70-luvun alkuun, Dylanin tehdessä kaikkensa murtaakseen omaa myyttiään. Hän kertoo kotiinsa tunkevista ihmisistä ja häneen liitetyistä harhakuvitelmista. Mikä jäi mieleeni, oli hänen kertomuksensa, kuinka Robbie Robertson kysyi häneltä ”Minne suuntaan aiot viedä sen?” ”Minkä?” ”Musiikin.” LOL.
Chronicles tuo mieleeni Dylanin männävuosina pitämät Theme time radio hourit. Chronicles Vol 1 kertoo Dylanin syvästä amerikkalaisen musiikin tuntemuksesta ja kuinka hän on nuorena todella opiskellut omia mestareitaan. Kirja on muutoinkin todella syvällä amerikkalaisessa loressa ja kokemuksessa. Dylan on kasvanut kaivoskaupungissa pohjoisessa, pelannut jääkiekkoa nuorena. Hän kertoo folkpatujen Mayfloweriin ylettävistä juurista, menneen vuosisadan alun amerikkalaisesta työväenliikkeestä (kun työläiset äänestivät demokraatteja) ja keskusteluista sisällisodasta. Mikä oli minulle yllättävää, oli se, kuinka Dylan on kuullut Robert Johnsonia ensi kerran vasta tehtyään levysopparin Columbian kanssa. Robert Johnsonista on tullut tämän päivän myyttinen blues-arkkityyppihahmonsa vasta 60-luvun alussa, kun Columbia uudelleenjulkaisi hänen levytyksensä. Internetaikana 80-vuoden takaiset julkaisut ovat kaikkien ulottuvilla ja kanonisoituja, kun ajallisesti lähempinä aikoina kaikki nämä Dylanin mainitsema julkaisut ovat olleet pieneten piirien fanittamia.
Chronicles keskittyy kasvukertomuksena myytinpurkamiseen. Eihän Dylan toki kerro juuri mitään henkilökohtaisesta elämästään, lapsistaan ja vaimoistaan. Mutta hän kertoo Oh Mercyn kohdalla joistain ajatuksistaan jotka ovat saaneet hänet kirjoittamaan lauluja. Tämä on mielenkiintoista. Dylanin ikonoklasmi on myös vahvasti esillä kirjassa, mutta tosin mistä sitä tietää kuinka paljon tästä omaelämänkerrasta on kusetusta ja mikä ei. Kuitenkin, Dylan tuntuu näkevän itsensä selkeästi, eikä yritä tehdä itsestään elämää suurempaa sankarihahmoa. Päinvastoin, hän tuntuu rehellisesti vertaavan itseään isäänsä ja kirjoittaa jäävänsä ihmisenä kakkoseksi. Toisaalla hän hän rukoilee että voisi olla parempi tyyppi. Dylan on se sankari, jota ei halua tavata todellisessa elämässä ja se on ihan ok.
Ja kappas, his Bobness voitti myös viime vuoden kirjallisuuden Nobelin palkinnon. Johon minä sanon, so what. Tämän höpöpalkinnon ovat voittaneet vaikka minkälaise sekundakirjailijat kuten vaikkapa Alice Munro ja Gao Xingjian. Bobo ei ole sekundaa. Bobon laulut ja ääni muuttavat elämiä. Ihan jepa että raadit haluavat palkita, mutta siteeraan Leonard Cohenia ja sanon, tällainen palkinto on kuin antaisi Mount Everestille mitalin siitä, että se on korkein vuori.
Luettu 18.3.17
Ja nyt kun kirjoitan Bobosta, niin täytyy vielä tehdä listaus, mitkä olisivat Top 5-biisit tänään: Idiot Wind (Hard Rain versio tietysti), Slow Train, I and I, One too Many Mornings ja Dreamin’ Of You. Ja vinkki truufaneille: youtubesta löytyvät Caribbean Wind versiot ovat sata kertaa Biographilla julkaistua parempia. Check it out!