Eric Clapton: Omaelämäkerta & Pete Townshend: Kuka olen
Paul Simon on tehnyt elokuvan One Trick Pony, jossa pohditaan voiko yli 30-vuotias enää harrastaa rock’n’rollia vai onko se vain säälittävää. Tämä kysymys oli mielessäni kun kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa luin kahden rock-henkilön omaelämänkerrat; Eric Claptonin ja Pete Townshendin. Kumpainenkin on pitkin elämäänsä pitänyt päiväkirjaa, joten muinaiset sekoilut, fiilikset ja tapahtumat on kerrattu ja kerrottu ajoittain varsin tarkasti. Näiden kirjojen perusteella voisi vetää johtopäätöksen, että jos haluaa olla rock-tähti, jollakin tavoin ankea lapsuus on olennainen vaatimus. Jossain vaiheessa täytyy olla narkkari tai juoppo, käydä terapiassa, kunnes vanhuuden auvo koittaa vähintään 20-vuotta nuoremman naisen kanssa veneitä ostellen.
Itse asiassa en ole ollut suuri Clapton-fani. Pidän Creamin levyistä, 461 Ocean Boulevard on hyvä, Slowhandillä on muutama mainio biisi ja JJ Calen kanssa tehdyllä yhteislevyllä Heads in Georgia rulez 4 ever. Mutta sitten toisaalta Yardbirds ja John Mayallin kanssa tehty levy uran alkupäästä ovat B-luokan blues-jäljitelmiä joilla on ehkä historiallinen arvonsa mutta eivät nouse esikuviensa Howlin’ Wolfin tai Muddy Watersin tasolle ja kaikki loput ovat sellaista AOR-mössöä. Kuitenkin Claptonin zenimäinen rehellisyys itseymmärrys ovat ihailtavia ja olen lukemisen myötä tutustunut laajemmin hänen tuotantoonsa.
Mielenkiintoni Pete Townshendia kohtaan heräsi uudestaan luettueni Tablet-verkkolehden hyvän jutun Pete Townshend’s Nose. Toisin kuin Claptonin, tunnen Townshendin tuotantoa aika hyvin, niin The Whota kuin joitain hänen soololevyjäänkin. Vaikka The Who Sell Out onkin hauska levy, teemalevyt ja rockoopperat ja proge ja kaikki sellainen on varmaankin se mikä tappoi rock-musiikin. Townshend and Clapton ovat yrittäneet ratkaista rokin ja keski-ikäistymisen ja myöhemmin vanhuuden ristiriidan eri tavoin, Townshend yritti jo varhain siirtyä rokista multimedia-taiteilijaksi ennen kuin palasi stadioneille tekemään rahaa. Clappa teki ysärillä levyn clubimusaa nimellä X-sample ennen kuin palasi bluesin pariin.
Näistä kahdesta kirjasta suosittelen Claptonin omaelämäkertaa. Townshend on niin angstinen, ettei elämäkerta ole niin leppoisaa luettavaa kuin Claptonin draaman kaaren omaava kertomus. Olen mietiskellyt molempia kirjoja paljon ja käynyt jo paljon keskusteluja niistä, joten en kirjoita niistä nyt tähän niin paljoa kuin ne ansaitsisivat.
Townshend ja Clapton olivat kavereita ja alla Clappa vuoden 1975 The Whon albumiin perustuvassa Tommy-elokuvassa.