W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta
Jokin aika sitten kävin kirjastossa ja näin tämän kirjasen, Selbaldin Merkintöjä Korsikasta, ”Kirjasto suosittelee”-esittelyhyllyssä. Muistin äitini kehuneen Sebaltin Austerlitzia, joten ohut kirja joka kertoisi lämpimästä etelästä ei ainoastaan esittelisi kirjailijaa minulle, vaan myös helpottaisi kaukokaipuutani.
Kirja kokoaa kesken kaiken kuolleen Sebaldin neljä jälkeenjäänyttä (pun intended!) Korsikaan liittyvää esseetä. Kirjailijan kronikointi omista reissuistaan osoittautuu kuitenkin pseudointellektuelliksi. Kirjailija esittäytyy muusta maailmasta erillään olevana jättijääränä, joka kuitenkin voi kommentoida sen menoa veitsenterävästi. Tämä positio on pitkästyttävä.
Ensi silmäyksellä luulin tosiaankin, että kuin muistona luonnosta – joka, kuten aina toiveikkaasti olemme olettaneet, eläisi pitkään meidän oman loppumme jälkee – Pianan hautausmaalla ei muuta ollutkaan kuin Ranskan hautaustoimistojen ilmeisesti mielellään kaupittelemia violetteja tai malvan- ja ruusunvärisiä tekokukkia, noita silkistä tai nailonsifongista, värikkäästi maalatusta posliinista tai rautalangasta ja pellistä sommiteltuja luomuksia, jotka eivät niinkään tunnu olevan yhä jatkuvan kiintymyksen merkkejä vaan pikemminkin vihdoin viimein paljastunut todiste siitä, että me – vaikka muuta vakuutamme – tarjoamme vainajillemme elämän moninaisesta kauneudesta elkkiä halpaakin halvempia korvikkeita.
Kylläpä on diippiä. Mieleeni tulee Hemingway ajatus ”tosi lauseesta”. Tässä ollaan aika kaukana Hempasta.
Minulle älyllisesti vastenmielistä on Sebaldin Napoleonin rinnastus Jeesukseen. Sebaldin vanhan Euroopan ihailu tuntuu keskittyvän autoritaaristen hahmojen palvontaan, johon voin vain sanoa – hyi saatana! Tekstin intertekstuaalisuus on myös ongelmallista. On pitkäpiimäistä lukea mitä Flaubert on kirjoittanut Napoleonin synnyinkodista. Itse asiassa minua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä Flaubert on tuumaillut Napoleonista tai toisessa esseessä metsästyksestä, sillä pidän häntä vastenmielisenä kirjailijana.
Tämä rahastuskirjanen on julkaistu Tammen modernin kirjallisuuden Keltainen Kirjasto-sarjassa, jonka viimeisillä sivuilla on katalogi muista sarjassa ilmestyneistä kirjoista. Tietenkin joka kerta kun tartun tällaiseen keltakantiseen kirjaan lasken montako sarjan kirjaa olen lukenut. Minulla on sellainen mielikuva, että tähän sarjaan otetaan vain prestiisejä kirjailijoita, mutta yllättävän moni lukemani sarjan kirjoista on ollut todella kehnoja. Esimerkkeinä tällaisista kirjoista mieleeni tulee Kurt Vonnegutin Hokkus Pokkus, Ishiguron Me orvot, Munron Karkulainen ja kaikki Paul Austerit. Hyviä lukemiani kirjoja, joiden sisällön vielä muistan, ovat olleet Kawabatan Kioto, jota olen vuosien myötä ajatellut useasti, Bellowin Tartu tilaisuuteen, Steinbeckin Vihan hedelmät ja Helmi, sekä Morrisonin Sinisimmät silmät.
Tämän kirjan ansiot ovat vähäiset, enkä suosittele sitä kenellekään. 71 sivua, valtava fontti. Luettu 20.5.17