Plebeijien Nobel

Kazuo Ishiguro voitti kirjallisuuden Nobelin – palkinto jota luin kuvailtavan plebeijien Nobeliksi, Nobeliksi jonka taviskin tajuaa. Mutta nyt ollaan menty tavallisen kansan kosiskelussa liian pitkälle ja annettu kirjallisuuden tunnetuin palkinto täysin keskinkertaiselle kirjailijalle. Toisaalta tämä on ilouutinen: ehkäpä minullakin on mahdollisuus voittaa Nobel jos minäkin kirjoitan pari kirjaa, jotka Henry James/Edith Wharton/Ford Madox Ford-pastisseina rakentuvat yhden idean varaan ja kirjoistani tehdään lähdemateriaalia parempia elokuvia.

Ei Ishiguro nyt aivan kaamea kirjailija ole ja olen lukenut neljä hänen romaaniaan vuosien varrella: Menneen maailman maalari, Pitkän päivän ilta, Me orvot ja Ole luonani aina. Pitkän päivän ilta on ihan kelpo kirja, loput toisiaan huonompia. Mitä tarkoitan yhdellä Henry Jamesilta/Edith Whartonilta viedyllä idealla? Kaikki Ishiguron henkilöt eivät näe itseään samalla tavalla kuin heidän ympäröivä yhteisönsä ja lopussa he sitten ymmärtävät kuinka muut heidät näkevät ja joutuvat tekemään jonkinlaisen reconsiliationin. Tämä sama idea on sitten sijoitettu eri genreromaaneihin: historiallinen romaani, scifi, historiallinen romaani-dekkari.

Ehkäpä ensi vuonna jatketaan samalla kustannusyhtiöitä miellyttävällä linjalla, jolla voi myydä helppoja (anglomaailman) kirjoja ja palkitaan joku Ian McEwan. Joku diletantti voi huokaista tässä: Oih, kylläpä Nobel-kirjailijoiden taso on romahtanut, viime vuonna palkittiin Bob Dylan. Tähän minä sanon että, kaikista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista ihmisistä ansiokkain on juuri Dylan. Kun Ishiguron lainaukset latistuvat kakkosluokan pastisseiksi, Dylanin lainaukset rikastuttavat intertekstuaalisilla verkoillaan, jotka ulottuvat ihmiskunnan traditioiden eri kolkkiin. Yksi Nobel-komitean syistä palkintoon oli Ishiguron evokatiivisuus. Niin, halpaa sentimentaalisuutta. Jos evokatiivista haluatte, paras pitäytyä vuoden 2016 nobelistissa.