Raymond Carver: What We Talk About When We Talk About Love
”How’s Mary and the kids?” he said.
“Everyone’s fine,” I said, which was not the truth.”
Viime aikoina suomalaisessa mediassa kirjailijat ovat – niinkuin aina – nillittäneet kirjan kuolemaa, kun typerät tavalliset tallukat eivät lue tekstiä, vaan kuuntelevat sen. Kamalaa! Itselläni ei ole mitään kirjojen kuuntelemista vastaan, jotkut parhaista ystävistäni kuuntelevat niitä! Tosin itse en kirjoja juuri kuuntele, jonkin tädin tai sedän madallettu radioääni ei pidä mielikuvistustani otteessaan ja sanottuihin sanoihin on vaikea keskittyä.
Kuitenkin, aika ajoittain teen typerää työtä joka ei juurikaan vaadi hengellistä kapasiteettia. Silloin saatan kuunnella musiikkia, historia-aiheisia podcasteja tai joskus harvoin äänikirjoja. Kun luin Raymond Carverin novellikokoelman, muistin kuinka aikaisemmin olen ääliötöissä kuunnellut Joel Lehtosta, Maiju Lassilaa ja David Foster Wallacea ja mieleeni tuli, josko Carverin novelleja löytyisi luettuna. Näin tosiaankin oli, ja kuuntelin niminovellin What We Talk About When We Talk About Love kirjailijan itsensä lukemana youtubesta. Tämä seikkailu on avannut korvani kirjallisuudelle entisestään, vaikka se yllä viitatun Finlandia-voittajan mainospalassa tekee minusta ”oravanpyöräihmisen” tai ”työorientoituneen monisuorittajan”. Kunpa tekisikin!
Carverin novellit kertovat tavallisten ihmisten lyhyistä yksittäisistä hetkistä tai jonkin kehyksen läpi kerrotun lyhyen tarinan. Novelli The Third thing that killed my father off alkaa listalla eri asioista jotka ajoivat kertojan isän hautaan, novellin syventyessä näistä asioista yhteen, kolmannen henkilön kohtaloon. Toinen novelli kertoo partureissulla kuullun tarinan.
Tarinoiden hahmot ovat korostuneen periamerikkalaisia. Miehiä nimeltä Carl, Duane, ja Burt. Naisia nimeltä Carol ja Ann, jotka 30-vuotiaina ovat jo keski-ikäisiä perheenisiä ja -äitejä, polttavat ja juovat, sekä asuvat sellaisissa paikoissa kuin Arizona tai Colorado. Vaikka toki Carver keskittyy enemmän niihin pikkumaisiin, väkivaltaisiin, rakastaviin ja heikkoihin miehiin, jotka ajavat autoja ja kalastavat. Tämä miljöö on varmasti tekijä miksi novellit tuntuvat aidoilta. Ne ovat realistisia tarinoita niukasti ja hyvin kerrottuna. Ne ovat elämänpiiristä jonka Carter välittää uskottavasti, vailla ideologiaa tai saarnaa. Jokaisen novellin loputtua lukija huokaisee surumielisesti: oi voi!
Olin aikaisemmin lukenut Nathan Englanderin novellin What We Talk About When We Talk About Anne Frank, jonka nyt näen ottaneen nimensä lisäksi muotonsa Carverilta. Tällainen tribuutti kertoo Carverin vankasta asemasta yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa. Olin minäkin joskus aikaisemmin törmännyt hänen nimeensä, mutta en tiennyt muuta. Novellit olivat hyviä ja saatan joskus lukea Carverin tätä seuranneen novellikokoelman, mutta en kuitenkaan saanut kertomuksista niitä ”hetkautuksen paikkoja, joita todella hyvästä kirjallisuudesta saa. Suosittelen Carveria niille jotka eivät siedä turhaa lässytystä.
Luettu: 25.3.2020