Katri Vala: Kaukainen puutarha
Kaukainen puutarha (1924) on Katri Valan ensimmäinen julkaistu teos. Tulin tästä kirjasta mainiolle mielelle: näinkin huonolla tekstillä voi saada nimikkopuiston Helsingistä! Ehkä Vala on kypsemmällä iällä kirjoittanut jotain muistettavaa, mutta tällä hetkellä se ei vähennä riemuani suomalaisen kirjallisuuden tasosta. Ennen en tuntenut muita kuin jättiläisiä, jotka seisovat meidän tavallisten ihmisten harteilla. Nyt astun Lilliputtien maahan vailla taakkaa.
Kokoelman runot liittyvät luontoon, kuolemanpelkoon, elämänpelkoon, satuaiheisiin. Kaikki on hentoa tai viluista tai kukkivaa; aurinko, kuu ja pilvet kuin lampaita. Kirjan loppupäässä matkataan eksoottisiin kohteisiin tai vähintään unelmoidaan niistä kirjan nimen mukaisesti. Waltari lienee hekotellut muutamaan kertaan kirjoittaessaan Komisario Palmun erehdyksen kirjalijahahmon ja tämän teokseksi romaanin ”Linna Espanjassa”. Kirjasessa oli 88 sivua, joista joka toiselta löytyi tekstiä. Onneksi ei tarvinnut lukea enempää!
Valan runo Ensi lumi alkaa näin:
Olin unohtanut valkeuden
katsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna
oli valkeus edessäni.
Muistan kaksi asiaa nuorena lukemastani Ezra Poundin Lukemisen aakkoset teoksesta. Toinen niistä on Poundin väite, että kun runous kulkee liian kauaksi tanssista, se ei ole enää runoutta. Runon tekee runoksi poljento, enkä minä löydä Valan sanoista rytmiä. Runo jatkuu:
Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha
solui sieluuni kuin juoma.
Tämänhän voisi yhtälailla kirjoittaa kuin tavanomaista proosaa: ”Olin unohtanut valkeuden katsellessani syksyn raskaista värejä ja eräänä aamuna valkeus oli edessäni. Seisoin hiljaisena hämmästyksestä. Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale viileäksi tuoksuksi, ja valkean maiseman rauha solui sieluuni kuin juoma.”
Rytmin lisäksi erilaiset kielikuvat ovat usein olennaisia runoudessa, joten ehkäpä kielikuvien käyttö erottaa lyriikan proosasta, jos rytmi ei sitä tee. Vala andropomorfisoi hiutaleen lempeäksi, sekoittaa eri aistit ja ammentaa Jesajan kirjasta rauhan solumaan veden tavoin. En ensin edes huomannut kuollutta metaforaa raskaista väreistä, joka on arkipäiväinen. Näyttäisikin siltä, etteivät kielikuvat ole lyriikan yksinoikeutta, eivätkä erota sitä proosasta, saati jokapäiväisestä kielestä. Runo päättyy:
Ikään kuin Jumala olisi elämänkirjastaan/kääntänyt piiloon/syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden/ja avannut suuren ja valkean aukean,/jolle talviauringon kalpealla säteellä/kirjoitetaan lauluja,/jotka ovat viileitä ja kauniita/ja lumitähden muotoisia.
Mikä kuluneen kuvaston lisäksi tekee tästä tekstistä runon jää arvoitukseksi. Teksti Hämähäkki jopa hämmästyttää yksinkertaisuudessaan ja matalaotsaisuudessaan,joka ei kuitenkaan saavuta haikujen kiteytettyä selkeyttä:
Katselin pientä, nopeasti kulkevaa hämähäkkiä/jonka mustaa, julmaa ruumista/kannatti kahdeksan tummanpunaista jalkaa. Ajattelin suurta, mustaa hämähäkkiä,/Kuolemaa,/joka on kutonut verkkonsa yli maan,/ jonka jalat ovat tuskallisesti kuolleiden verestä punaiset.
Nyt lukija voi ajatella, mikä tuokin luulee olevansa kun arvioi varmaankin joskus arvostetun runoilijan teoksia! Hyi, hyi! Hän ei varmaankaan ole itse ymmärtänyt mitään lukemastaan. Tämänkin blogin ainoa tuntemattoman ihmisen kommentti arvioi minun väärinymmärtäneen bushidon, sillä onhan se populaariteoksissa esitetty eri tavoin. Toisaalla minua on sanottu ylimieliseksi jos arvioin oman erikoisalani teemojen pinnallista käsittelyä. Olenkin huomannut tämän hampaattomuuden kaikessa yleisessä kulttuuria käsittelevässä kirjoittelussa. Mitään ei voi sanoa, ei ainoastaan siksi että joku voisi loukkaantua, vaan pelosta väärässä olemisesta. Mutta minä kirjoitan ja arvioin ja arvostelen! Niin kauan kuin kirjoitetaan: ”sydämeni putosi maahan/ kuin murskattu kukka”, kukaan ei ole turvassa!
Luettu: 19.3.2020