Lindskog: Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja
Minulla oli lapsena maailman eri kansojen myyteistä kertova kirja, joka on ollut yksi merkittävimmistä kirjoista elämässäni. Muistan vieläkin kuvan granaattiomenan syövästä Persefonesta ja inuiittinaisen irtihakatuista sormista syntyneistä hylkeistä. Halusin tietää enemmän kreikkalaisista kertomuksista, joista minulla oli hämärä aavistus, mutta ei oikein kykyä erottaa Theseusta Perseuksesta. Luettuani kirjan, joka kokoaa Iliaan, Odysseuksen ja Aneiaan kertomukset ja muut myytit yksiin ohuisiin kansiin, en voi väittää muistavani kuin hämärästi mitä kukin sankari oikein tekee, sillä tämä ilmeisesti alkujaan ruotsalainen tarinat tiivistävä kirja etenee todella laajalla henkilögallerialla ja varsin nopealla tahdilla. Kuitenkin jotkin aikaisemmin tuntemattomista tarinoista jäivät mieleeni ja nyt ymmärrän miksi Hamlet kertoo Nioben kyynelistä tai miksi kuuluisassa Laokoon-patsaassa vääntelehditään merikäärmeiden kanssa.
Kirjan kertomukset ovat suorastaan perverssejä ja ”sankarit” vastenmielisiä. Tämä käsittääkseni vaivasi myös Platonia, jonka unelmayhteiskunnassa siivoton runous olisi kielletty ja siistitty. Yksi kummallisimmista tarinoista kertoo Lyydian kuningas Tantaloksesta, jonka pitopöydässä jumalatkin istuvat. Tämä saa hänet ylpistymään sen verran, että hän päättää tehdä jumalille jekun: tappaa oma Pelops-poikansa ja tarjota tämän lihat syötäväksi paistina jumalille, joista yksi lankeaakin tähän nudge nudge wink wink-ansaan. Hyvä vitsi, jonka seurauksena Tantalos joutuu kreikkalaiseen helvettiin ja henkiinherätetty Pelops matkaa paikkaan, joka nimetään hänen mukaansa: Peleponnesokselle.
Nämä kertomukset ovat ajallisesti niin kaukaa, että ne kaipaisivat akateemista selitystä. Arvelen tämän tarinan olevan etiologinen myytti Peloponnesokselle, miksi Peloponnesoksen nimi on tällainen, minkälaisia sen asukkaat ovat tämän myytin varjossa, jne. mutta valitettavasti en ole ehtinyt lukea kummoisempaa tutkimusta. Tarinoita voi lukea analyyttisellä otteella, kuten Freud on tehnyt, mutta niitä voi myös lukea hiukan väritettynä historiana, sillä arkeologia on löytänyt monia myyttisiksi luultuja Ilias/Odysseia-kohteita, kuten Troijan, Agamemnonin kuningaskunnan etc. Edellinen kertomus ei aikalaisille ole ollut varmaankaan edes kovin shokeeraava sillä kreikkalaiset harrastivat ihmisuhreja jumalille. Parin sadan kilometrin päässä kun Jumala sanoo plusmiinus aikalaiselle Aabrahamille, älä uhraa poikaasi, tämä ei ole mikään metaforinen suuri koittelemus vaan selvä ohjeistus ettei tekisi kuten muut ympäröivät kansat.
Kirja on kirjoitettu hupaisalla tavalla. Ikaros kertumuksessa siipien vaha sulaa ja ”poika epätoivoissaan räpylöi ilmassa paljailla käsillään.” Heh. Mielenkiintoista on myös lukea, kuinka häilyvä ihmisen ja jumalan raja on. Tai ehkäpä olisi oikein sanoa, mielenkiintoista on huomata kuinka heikkoja jumalat ovat, he eivät suinkaan ole kaikkivoipaisia ja yliluonnollisen raja on hyvin epäselvä. Joistain taruista olen lukenut eri versioita, mutta tämä lienee myyttien luonne.
Suosittelen kreikkalaiseen tarustoon tutustumista kaikille joita kiinnostaa länsimainen yhteiskunta ja ajatusmaailma ja etenkin taide. Jos ei tähän kirjaan, niin vastaanvanlaisia kokoelmateoksia on varmasti runsaasti.
PS. Herakleen uroteot ei muuten mene niinkuin Hercules-piirretyssä.
Luettu: 20.4.17