Tartuin brasilialaisen Paulo Freiren kirjaan Sorrettujen pedagogiikka, koska halusin tietää enemmän pedagogiikasta ja kirjan on sen verran kuuluista, että minäkin sen tiedän.

Freire puhuu tallettavasta ja dialogisesta opettamisesta. Tallettava on perinteistä, opettaja luennoi ja oppilaat kuuntelevat ja painavat mieleensä Pähkinäsaaren rauhan vuosiluvun, kun taas dialoginen opettaminen on yhteistä puuhaa, jossa kaikki osallistuvat opetukseen ja oppivat. Freire kirjoittaa tästä nykymaailman näkökulmasta itsestäänselvästä ihanteesta näin: ”Tallettavan kasvatuksen mukaisten antidialogisten ja ei-kommunikatiivisten ”talletusten” sijaan problematisoivan menetelmän ohjelmasisältö – dialogisuutta parhaimmillaan – rakentuu ja järjestyy oppilaiden maailmankuvan mukaan perustuen heidän generatiivisiin teemoihinsa.” Eli opetusta oppilaiden ehdoilla 60-luvun jargonilla höystettynä.

Freiren väittää ihmisen päämäärän olevan inhimillistyminen. Mitä tuo inhimillistyminen on jää mysteeriksi. Freire yrittää hieman avata käsitystään ihmisestä, mutta ajan hengen mukaisesti hän tekee sen asettamalla eläimet ja ihmiset vastapooleiksi ja vertailemalla näitä suurpiirteisesti, esittäen täysin tieteen tukemattomia väitteitä siitä minkälaisia eläimet ja ihmiset ovat. Tämän kohdan, kuten niin monen muunkin kappaleen kirjasta lukee: blää blää, blää, karlmarx, blää blää, vieraantuminen, höpönlöpön. Kirja esittää 60-luvun vasemmiston kliseitä toisensa jälkeen.

”Humanistisessa ja vapauttavassa sorrettujen pedagogiikassa on kaksi selvästi erottuvaa vaihetta. – – Molemmissa vaiheissa ryhdytään juuri syvällisen toiminnan kautta kulttuurillisesti vastustamaan valtaapitävää kulttuuria; Alaviite: Tämä näyttäisi olevan Maon kulttuurivallankumouksen perusperiaate.” Tällaiset idioottimaiset lauseet ja ideat aiheuttavat myötähäpeää.

Kirjan puolivälissä päästään joihinkin mielenkiintoisiin aiheisiin, kuinka opetus käytännössä olisi toteutettava. Freire kirjoittaa työstä, jossa TAT-kuvien tapaisia kuvia tai esineitä arvioimalla etsitään yhteisöjen ”koodeja”, joita myöhemmin käydään läpi, jotta yhteisö oppisi ymmärtämään tutkijaryhmän avulla itseään ja heidän opetuksensa olisi koodilähtöistä ja heille itselleen mielekästä. Nykyisin varmaankin koodien sijaan puhuttaisiin diskursseista. Valitettavasti mielenkiintoinen ja käytännönläheinen pätkä on lyhyt ja Freire palaa jälleen ylistämään vallankumousta ja siteeraamaan Leniniä ja Castroa. Vanhana konservatiivina en näe vallankumousta haluttavana, enkä – toisin kuin vaikkapa vapaan maailman kultapoika Justin Trudeau – diktaattori Fidel Castroa ja tämän vankileirijärjestelmää toimivan hallituksen malliesimerkkeinä. Varmaankin tämä kirja on kuvannut aikaansa ja paikkaansa osuvastikin, mutta roolit sortaja-sorrettu, eliitti ja kansa on vaikea jakaa nyky-Suomessa kirjan yksioikoisuuden mukaisesti. Kirjan ajatukset siitä, että eliitti estää kaikin keinoin kansaa ajattelemasta on myös vanhentunut. Kukaan ei pakota kansaa katselemaan eläinvideoita tai #vanlife kuvia, he tekevät sen aivan itse. Mitä enemmän asiaa pohdin, mietin, keitä tämä kansa oikein on? Keltaisessa lehdistössä kansa suree edesmenneitä julkkiksia tai laulaja/TV-hahmo on kansansuosikki. Aika köyhää jos tämä on olla osa kansaa.

Tässä kirjassa on aivan liian vähän pedagogiikkaa ja aivan liikkaa sortoa. Joskus vuosia sitten olin kiinnostunut mannermaisesta filosofiasta ja Frankfurtin koulukunnasta. Tälläisellä pohjalla Freiren paasaus on vanhaa kauraa, toiminnallisuudeltaan pitkästyttävää ja lukijan kannalta päämäärätöntä, kun taas vaikkapa joistain tekstin kohdista mieleeni tullut Derrida avaa uusia ajatusten teitä. Freiren dialogisuus on myös typerää. Hän namedroppaa Buberin ja poimii tästä omat mieleisensä palat jättäen pois Buberin kabbalistisen mystiikan. Jos hän haluaisi todellista dialogisuutta, se ei olisi sovitettavissa Freiren maailmankuvan dialektiikan teesi, antiteesi, synteesi-rakenteeseen. Todellisessa, levinasiaanisessa dialogisuudessa ei ole tällaista hömpänpömpää vaan radikaali toinen, joka ei ole vain minuuden jatke, jonka synteesillä voisi jotenkin ottaa haltuun.

Luettu 23.4.17; 250 s. Teos sisältää kaksi kelpoa esittelyesseetä.