Paulo Freire: Sorrettujen pedagogiikka

zemaria2.jpg

Tartuin brasilialaisen Paulo Freiren kirjaan Sorrettujen pedagogiikka, koska halusin tietää enemmän pedagogiikasta ja kirjan on sen verran kuuluista, että minäkin sen tiedän.

Freire puhuu tallettavasta ja dialogisesta opettamisesta. Tallettava on perinteistä, opettaja luennoi ja oppilaat kuuntelevat ja painavat mieleensä Pähkinäsaaren rauhan vuosiluvun, kun taas dialoginen opettaminen on yhteistä puuhaa, jossa kaikki osallistuvat opetukseen ja oppivat. Freire kirjoittaa tästä nykymaailman näkökulmasta itsestäänselvästä ihanteesta näin: ”Tallettavan kasvatuksen mukaisten antidialogisten ja ei-kommunikatiivisten ”talletusten” sijaan problematisoivan menetelmän ohjelmasisältö – dialogisuutta parhaimmillaan – rakentuu ja järjestyy oppilaiden maailmankuvan mukaan perustuen heidän generatiivisiin teemoihinsa.” Eli opetusta oppilaiden ehdoilla 60-luvun jargonilla höystettynä.

Freiren väittää ihmisen päämäärän olevan inhimillistyminen. Mitä tuo inhimillistyminen on jää mysteeriksi. Freire yrittää hieman avata käsitystään ihmisestä, mutta ajan hengen mukaisesti hän tekee sen asettamalla eläimet ja ihmiset vastapooleiksi ja vertailemalla näitä suurpiirteisesti, esittäen täysin tieteen tukemattomia väitteitä siitä minkälaisia eläimet ja ihmiset ovat. Tämän kohdan, kuten niin monen muunkin kappaleen kirjasta lukee: blää blää, blää, karlmarx, blää blää, vieraantuminen, höpönlöpön. Kirja esittää 60-luvun vasemmiston kliseitä toisensa jälkeen.

”Humanistisessa ja vapauttavassa sorrettujen pedagogiikassa on kaksi selvästi erottuvaa vaihetta. – – Molemmissa vaiheissa ryhdytään juuri syvällisen toiminnan kautta kulttuurillisesti vastustamaan valtaapitävää kulttuuria; Alaviite: Tämä näyttäisi olevan Maon kulttuurivallankumouksen perusperiaate.” Tällaiset idioottimaiset lauseet ja ideat aiheuttavat myötähäpeää.

Kirjan puolivälissä päästään joihinkin mielenkiintoisiin aiheisiin, kuinka opetus käytännössä olisi toteutettava. Freire kirjoittaa työstä, jossa TAT-kuvien tapaisia kuvia tai esineitä arvioimalla etsitään yhteisöjen ”koodeja”, joita myöhemmin käydään läpi, jotta yhteisö oppisi ymmärtämään tutkijaryhmän avulla itseään ja heidän opetuksensa olisi koodilähtöistä ja heille itselleen mielekästä. Nykyisin varmaankin koodien sijaan puhuttaisiin diskursseista. Valitettavasti mielenkiintoinen ja käytännönläheinen pätkä on lyhyt ja Freire palaa jälleen ylistämään vallankumousta ja siteeraamaan Leniniä ja Castroa. Vanhana konservatiivina en näe vallankumousta haluttavana, enkä – toisin kuin vaikkapa vapaan maailman kultapoika Justin Trudeau – diktaattori Fidel Castroa ja tämän vankileirijärjestelmää toimivan hallituksen malliesimerkkeinä. Varmaankin tämä kirja on kuvannut aikaansa ja paikkaansa osuvastikin, mutta roolit sortaja-sorrettu, eliitti ja kansa on vaikea jakaa nyky-Suomessa kirjan yksioikoisuuden mukaisesti. Kirjan ajatukset siitä, että eliitti estää kaikin keinoin kansaa ajattelemasta on myös vanhentunut. Kukaan ei pakota kansaa katselemaan eläinvideoita tai #vanlife kuvia, he tekevät sen aivan itse. Mitä enemmän asiaa pohdin, mietin, keitä tämä kansa oikein on? Keltaisessa lehdistössä kansa suree edesmenneitä julkkiksia tai laulaja/TV-hahmo on kansansuosikki. Aika köyhää jos tämä on olla osa kansaa.

Tässä kirjassa on aivan liian vähän pedagogiikkaa ja aivan liikkaa sortoa. Joskus vuosia sitten olin kiinnostunut mannermaisesta filosofiasta ja Frankfurtin koulukunnasta. Tälläisellä pohjalla Freiren paasaus on vanhaa kauraa, toiminnallisuudeltaan pitkästyttävää ja lukijan kannalta päämäärätöntä, kun taas vaikkapa joistain tekstin kohdista mieleeni tullut Derrida avaa uusia ajatusten teitä. Freiren dialogisuus on myös typerää. Hän namedroppaa Buberin ja poimii tästä omat mieleisensä palat jättäen pois Buberin kabbalistisen mystiikan. Jos hän haluaisi todellista dialogisuutta, se ei olisi sovitettavissa Freiren maailmankuvan dialektiikan teesi, antiteesi, synteesi-rakenteeseen. Todellisessa, levinasiaanisessa dialogisuudessa ei ole tällaista hömpänpömpää vaan radikaali toinen, joka ei ole vain minuuden jatke, jonka synteesillä voisi jotenkin ottaa haltuun.

Luettu 23.4.17; 250 s. Teos sisältää kaksi kelpoa esittelyesseetä.

Kulttuuri Kirjat

Lindskog: Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja

Minulla oli lapsena maailman eri kansojen myyteistä kertova kirja, joka on ollut yksi merkittävimmistä kirjoista elämässäni. Muistan vieläkin kuvan granaattiomenan syövästä Persefonesta ja inuiittinaisen irtihakatuista sormista syntyneistä hylkeistä. Halusin tietää enemmän kreikkalaisista kertomuksista, joista minulla oli hämärä aavistus, mutta ei oikein kykyä erottaa Theseusta Perseuksesta. Luettuani kirjan, joka kokoaa Iliaan, Odysseuksen ja Aneiaan kertomukset ja muut myytit yksiin ohuisiin kansiin, en voi väittää muistavani kuin hämärästi mitä kukin sankari oikein tekee, sillä tämä ilmeisesti alkujaan ruotsalainen tarinat tiivistävä kirja etenee todella laajalla henkilögallerialla ja varsin nopealla tahdilla. Kuitenkin jotkin aikaisemmin tuntemattomista tarinoista jäivät mieleeni ja nyt ymmärrän miksi Hamlet kertoo Nioben kyynelistä tai miksi kuuluisassa Laokoon-patsaassa vääntelehditään merikäärmeiden kanssa.  

da36c368d35d49210ab8be58a7d84563.jpg

Kirjan kertomukset ovat suorastaan perverssejä ja ”sankarit” vastenmielisiä. Tämä käsittääkseni vaivasi myös Platonia, jonka unelmayhteiskunnassa siivoton runous olisi kielletty ja siistitty. Yksi kummallisimmista tarinoista kertoo Lyydian kuningas Tantaloksesta, jonka pitopöydässä jumalatkin istuvat. Tämä saa hänet ylpistymään sen verran, että hän päättää tehdä jumalille jekun: tappaa oma Pelops-poikansa ja tarjota tämän lihat syötäväksi paistina jumalille, joista yksi lankeaakin tähän nudge nudge wink wink-ansaan. Hyvä vitsi, jonka seurauksena Tantalos joutuu kreikkalaiseen helvettiin ja henkiinherätetty Pelops matkaa paikkaan, joka nimetään hänen mukaansa: Peleponnesokselle. 

Nämä kertomukset ovat ajallisesti niin kaukaa, että ne kaipaisivat akateemista selitystä. Arvelen tämän tarinan olevan etiologinen myytti Peloponnesokselle, miksi Peloponnesoksen nimi on tällainen, minkälaisia sen asukkaat ovat tämän myytin varjossa, jne. mutta valitettavasti en ole ehtinyt lukea kummoisempaa tutkimusta. Tarinoita voi lukea analyyttisellä otteella, kuten Freud on tehnyt, mutta niitä voi myös lukea hiukan väritettynä historiana, sillä arkeologia on löytänyt monia myyttisiksi luultuja Ilias/Odysseia-kohteita, kuten Troijan, Agamemnonin kuningaskunnan etc. Edellinen kertomus ei aikalaisille ole ollut varmaankaan edes kovin shokeeraava sillä kreikkalaiset harrastivat ihmisuhreja jumalille. Parin sadan kilometrin päässä kun Jumala sanoo plusmiinus aikalaiselle Aabrahamille, älä uhraa poikaasi, tämä ei ole mikään metaforinen suuri koittelemus vaan selvä ohjeistus ettei tekisi kuten muut ympäröivät kansat. 

Kirja on kirjoitettu hupaisalla tavalla. Ikaros kertumuksessa siipien vaha sulaa ja ”poika epätoivoissaan räpylöi ilmassa paljailla käsillään.” Heh. Mielenkiintoista on myös lukea, kuinka häilyvä ihmisen ja jumalan raja on. Tai ehkäpä olisi oikein sanoa, mielenkiintoista on huomata kuinka heikkoja jumalat ovat, he eivät suinkaan ole kaikkivoipaisia ja yliluonnollisen raja on hyvin epäselvä. Joistain taruista olen lukenut eri versioita, mutta tämä lienee myyttien luonne.

Suosittelen kreikkalaiseen tarustoon tutustumista kaikille joita kiinnostaa länsimainen yhteiskunta ja ajatusmaailma ja etenkin taide. Jos ei tähän kirjaan, niin vastaanvanlaisia kokoelmateoksia on varmasti runsaasti. 

PS. Herakleen uroteot ei muuten mene niinkuin Hercules-piirretyssä.

Luettu: 20.4.17

Kulttuuri Kirjat