Avi Shalaimin tietokirja Iron Wall, Israel and the Arab World kertoo nimensä mukaisesti Israelin suhteista arabinaapurivaltioihinsa ja PLO:hon ja sen perillisiin. Prologissa on lyhyt katsaus sionismin ulkomaalaisiin puuhamiehiin ja Zeev Yabotinskyn Rautamuurin-ideologiaan, mutta ei sano juuri mitään Yishuvista, ottomaaneista tai Brittihallinnosta. Kirja alkaa itsenäisellä Israelilla ja päättyy varsinaisesti vuoteen 2006, epilogi maalailee tapahtumia vuoteen 2013. 

Tämä on oikein mielenkiintoinen ja kelpo kirja. Tekstissä on yliopistollista tieteellistä objektiivisuutta ja siitä puuttuu suurimmaksi osaksi yleinen Israelista kirjoitettaessa oleva propaganda ja typeryys. Missä Shalaim seisoo paljastuu kuitenkin vaikkapa sanavalinnalla ”infamous Balfour declaration”. Jotkin asiat olivat tuttuja, toisista en tiennyt mitään aikaisemmin. 

Shlaim käsittelee pitkälti sisä- ja ulkopolitiikkaa pitkälti pelkästään valtiomies-tasolla. Välillä hän mainitsee, että Nasser lupaa hillitä Israelin vastaista propagandaa rauhansopimusta vastaan, tai että jordanialaiset eivät ole yhtä myötämielisiä kuin kuninkaansa, tai kertoo joistain israelilaisten mielipidemittauksista rauhanprosessin edistämisessä. Mutta pääasiallisesti silloin harvoin kun kansa on esillä, kansa on jotenkin välttämätön paha. Etenkin kun se on eri mieltä kuin vasemmistoa suosiva Shlaim, kuten vaikkapa -77 Likudin voittaessa vaalit. Sisäpolitiikka mainitaan aika ajoin, kun vaikkapa Hamasin terrori-iskut vaikuttavat Likudin ja Netanyahun vaalivoittoon, mutta Ensimmäinen intifada mainitaan vain ohimennen. Tämä on kummallinen valinta. Aivan kuin Intifada ei vaikuttaisi palestiinalaisasioissa. 

Shlaimin huomio vain politiikan hahmoihin on myös harmillista siltä kannalta, että se ei kerro arabimaissa asuneiden (mizrahi)juutalaisten maahantulosta valtion syntymisen jälkeen. Tämä ei käsittääkseni ollut pelkän sionismi-innon aikaansaama, vaan pogromien avittamaa. Esim. jemeninjuutalaisia on tuotu -49 Operaatio Taikamatolla ja viimeiset jotka halusivat tulla, tuotiin vuosi sitten salaisessa operaatiossa sodan jaloista. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kuinka maahanmuutto vaikkapa Egyptistä tai Irakista on sujunut.

Shalaim keskittyy liialti viimeaikaisiin tapahtumiin. Esimerkiksi, Shlaim omistaa 60 iPad-sivua vuodesien 1999-2000 Syyrian-neuvotteluille, jossa hän kertailee edellisen vuosikymmen tapahtumia aivan turhaan ja kuvailee muutoin pitkäpiimäisesti Hafez al-Assadin terveyden tilaa useaan graafiseen otteeseen. Tämä ärsyttää, sillä tähän asti kirja on edennyt jännityskertomuksen tavoin. Verrattaessa tähän lukuun, pienempi sivumäärä on omistettu Israelin itsenäistymisprosessille ja Itsenäisyyssodalle. Mitä pidemmälle kirjassa edetään, sitä enemmän keskitytään palestiinalaisiin ja ulkosuhteet jätetään huomioimatta. Epilogissa mainitaan Arabikevät, mutta sen aiheuttamia muutoksia ulkopolitiikassa ei käsitellä.

Vaikka tässä mussutankin Shlaimin välillä paatoksellisesta tekstistä, kirja on informatiivinen, helppolukuinen, älyllinen ja sitä on helppo suositella kriittiselle lukijalle.

Bonus: Suomi mainittu! Sharonin apuri Dov Weissglas kertoo Haaretz-lehdelle Sharonin ja G. W. Bushin johtopäätöksistä 2005:n yksipuolisen Gazasta vetäytymisen yhteydessä. ”We received a no-one-to-talk-to certificate – – the certificate says: 1 There is no one to talk to. 2 As long as there is no one to talk to, the geographic status quo remains intact. 3 The certificate will be revoked only when this-and-this happens – when Palestine becomes Finland. 4 See you then and Shalom.”  

Luettu: 11.2.17