Keltaisen kirjaston pokkari Ivan Denisovitsin päivä sisältää kolme Solzenitsinin novellia, pitkän niminovellin ja kaksi lyhyempää, Tapahtui Kretsetovkan asemalla sekä Matrjonan talo. Kun puoli vuotta sitten aloitin kirjan, isäni kovasti ihmetteli miksi tuhlaan aikaani näin ala-arvoiseen kirjallisuuteen, jonka maine perustui ajankohtaan jona vankileirikuvaus oli julkaistu. Tosiaankin Solzenitsinin ansiot historian kuvaajana ja kylmän sodan pelinappulana ovat kirjallisia ansioita suuremmat. Lukiessani työleirin elämästä tai sota-ajan junavarikon tapahtumista ajatukseni suuntasivat jatkuvasti toisaalla ja jouduin palaamaan ja tarkastamaan kuka kukin oikein oli ja mitä tässä oikein tapahtuikaan.

Keltaisen kirjaston kirjojen viimeisillä sivuilla on aina luettelo sarjassa jo julkaistuista kirjoista, näin myös Keltaisen kirjaston pokkarien kohdalla. Aina luettuani jälleen yhden kirjan, tarkastelen montako kirjaa olen vuosien myötä lukenut. Aika monta, ja monesta en muista muuta kuin kirjan nimen ja joskus sen lukeneeni. Jos kirja ei ole tehnyt tämän suurempaa vaikutusta eikä siitä ole jäänyt mielikuvaa, mikä hyöty sen lukemisesta koskaan edes oli? Ainakin voin aina laskea ne kasvavaan luettujen kirjojen listaan ja hykerrellä laajaa lukeneisuutta itsekseni, sillä mitään muuta hyötyä niistä tat edes muistetuista kirjoista ole minulle ollut.

Nyt koronaviruksen leviämisen estämiseksi tehtyjen päätösten lamaannutettua julkisen elämän on helppo vastata kysymykseen, Miksi lukea kirjallisuutta? On tylsää ja tarvitsee viihdettä. Kännykän tai tietokoneen näyttö ei sovi ulkona auringossa istumisen kanssa yhteen. Tämä oli pääasiallinen syy miksen jättänyt tätä pokkaria kesken ja laittanut kierrätykseen: tarvitsisin jotain suomenkielistä luettavaa rannalle.

Tämä on kuitenkin matalaotsainen syy lukea. Kaipa nyt löytyy jotain jalompia syitä tai kysymys miksi ollenkaan lukea, ei ole saanut mielestäni tyydyttävää vastausta. Pew-kyselyn mukaan ihmiset lukevat oppiakseen tai saadakseen tietoa. Solzenitsyn toki tarjoaa tietoa Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä, mutta miksei sitten lukea historiankirjaa, jonka tietomäärä olisi laajempi ja syvällisempi. Kysymys onkin pikemminkin, miksi lukea kaunokirjallisuutta?

Harold Bloom kirjoittaa teoksensa How to Read and Why alkupuheessa lukevan ihmisen kykenevän punnitsemaan ja arvioimaan muuttuvaa maailmaa. Hän jatkaa lukemisen johdattavan ihmisen autenttisen minuutensa ja mielenkiinnonkohteidensa luo. Bloomin mukaan lukeminen kasvattaa lukijan mieltä ja henkeä. Tämä kaikki itsensäkehittäminen on oikein ylevää ja voittoisaa, mutta kuulostaa omiin korviini vähän turhan mystiseltä, liikaa ortodoksisten teologian jumalallistumiselta. Niin tai näin, joka tapauksessa suurin osa lukemistani teksteistä on kovin turhia ja tyhjänpäiväisiä, joten ei niillä ole tällaisia maagisia kasvattavia voimia. Taikavoima on varattu kaanonin kirjoille.

Silloin tällöin joitain kirjailijoita lukiessa voi saavuttaa jonkin humaanin ymmärryksen ihmisyydestä. Näihin teoksiin lukeutuu Tsehovin novelli Rothschildin viulu sekä Turgenevin romaan Isät ja pojat. Mutta saman syväluotauksen voi löytää myös Martin Scorsesen elokuvasta Kuin raivo härkä tai Bob Dylanin Trying to Get to Heaven kappaleesta. Tällä saralla romaanien voisi sanoa jopa olevan selkeästi heikompi taiteenmuoto verrattaessa pop-kappaleeseen, joka kestää sata kuuntelukertaa ja herkistää tihruttamaan muutaman sentimentaalisen kyyneleen. Sitten Nuoren Wertherin, kuinka monella kaunokirjalla on tällaista voimaa ja valtaa?

Kilvoittelusta hedonismiin; Bloomin mukaan luemme pääasiallisesti koska lukeminen on nautinto. Tällä hetkellä lukeminen on minulle nautinnollista, sillä kirjallisuuden maailma on laaja. Olen enemmän ja enemmän kiinnostunut huolella ajatellusta sanataiteesta, vähemmän ja vähemmän kiinnostunut sujuvasta viihteestä.

We read deeply for varied reasons, most of them familiar: that we cannot know enough people profoundly enough; that we need to know ourselves better; that we require knowledge, not just of self and others, but of the way things are. Yet the strongest, most authentic motive for deep reading of the now much-abused traditional canon is the search for a difficult pleasure. I am not exactly an erotics-of-reading purveyor, and a pleasurable difficulty seems to me a plausible definition of the Sublime, but a higher pleasure remains the reader’s quest.

Bloom kirjoittaa lukemisesta löytyvästä paradoksista: lukeminen on yksinäistä puuhaa, joka helpottaa yksinäisyyttä. Toki erilaiset kirjakerhot voivat tuoda lukijat yhteen, mutta kun selailen muiden ihmisten kirjablogeja, huomaan kuinka tyhmiä juttuja ihmiset lukevat ja tunnen suurempaa eristyneisyyttä muista lukijoista. Vaikka eihän Bloom tätä tarkoita. Hän kirjoittaa kuinka kirjoista löytää toisen maailman, jonka sanat, hahmot, tapahtumat voivat puhutella tai kiehtoa ja joiden tekijöistä voi löytää opettajan vuosisatojen takaa. Lopulta kirjallisuuskin on vain tyhjän täyttävä kulutustuote, joka korvaa inhimillisen kontaktin ja siinä sen merkitys. Heikkoutta, mutta mikäpä ei olisi.

Suosittelen tätä Solzenitsynin kirjaa jos koronakaranteenissä pääsee vessapaperi loppumaan.

Luettu 22.3.2020