Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Modianon teksti on tunteita herättävää, mutta en voi sanoa pitäväni hänen tyylistään. Se on mielenkiintoinen, muttei aina toimiva. Toisinaan jopa mauton. Liian usein Modiano käyttää kulahtanutta valokuvaa kertomisen välineenä. Hahmot ovat kuin vanhasta valokuvasta tai ”Minulla on lompakossa kaikki valokuvat juhlasta ja olen katsonut niitä tuhannet kerrat kunnes silmäni ovat sumentuneet väsymyksestä tai kyynelistä.” Näin lyhyeksi kirjaksi, kerronnasssa on käytetty paljon eri tyylejä. Toisinaan kerronta on kolmannessa persoonassa, joskus ensimmäisessä, kun taas Modianon isähahmolle kohdistettu ”sinä x, y, z” voimistuu jälkipuolella, vaikka tämä kaikki onkin kirjoittajan näkökulmasta kerrottua. 

”Minä jätin sinut paikallesi ja menin luokse konemaisin askelin.” Tällainen tyyli tuo mieleeni Augustinuksen Tunnustukset, jotka on muka osoitettu Jumalalle, vaikka ne todellisuudessa on suunnattu lukijalle. Mielestäni tämä tyylikeino, jonka tarkoitus on ampaista lukija tapahtumiin mukaan, suorastaan osanottajaksi, on halpamainen.

Modianon ihmiset ovat inhottavia epämääräisiä tyyppejä. Tämä ihmisluokka tuntuu olevan pikemminkin kirjallinen kuin todellinen. Joku hahmo löydetty Dickensistä, toinen Balzacista. Kirja tuntuu elävän täysin jossain kirjallisessa sfäärissä, vailla kosketusta koettuun elämään. Kuitenkin tämän kirjan ilkeily on virkistävä muutos ymmärtävän ja mielenkiinnon tappavan suvaitsevaisuuden ilmäpiirissä. Vaikka en voi sanoa Kehäbulevardit-romaania hyväksi, niin se herätti enemmän ajatuksia kuin keskivertomössö.

Luettu: 30.10