Robert Dallek: John F. Kennedy. An Unfinished Life

Kuuntelin taannoin podcastiä ydintuhosta ja Kuuban kriisistä. En ole aikaisemmin ollut suuri JFK-fani, tuntenut hänet enimmäkseen humalaisen Marilyn Monroen onnentoivotuksista. Podcast kuitenkin herätti mielenkiintoni, sillä sen mukaan Kennedy uhmasi armeijan piällysmiehiä, eikä aloittanut ydinsotaa vastoin heidän toiveitaan. Ehkäpä Kennedyssä oli enemmän ainesta kuin pelkäksi GQn kansipojaksi.  

Joten tartuin Robert Dallekin Kennedy-elämänkertaan John F. Kennedy, An Unfinished Life. Vaikka teos on 850 sivua pitkä (miinus sadan sivun lähdeluettelo ja hakemisto), ainoastaan käteni puutuivat sen kannattelemisesta. Kirja keskittyy pitkälti Kennedyn poliittiseen elämään ja yli puolet kirjasta kattaa hänen lyhyeksi jääneen presidenttikauteensa. Lisäksi arbiträärisissä merkkipaaluissa JFK on ajankohtainen, sillä tämä vuonna tulee sata vuotta täyteen hänen syntymästään.

Lukiessa tuli pitää kännykkä ja Wikipedia ulottuvilla. Jouduin tarkastamaan yhdysvaltalaisen valta-apparaatin jaokset, sanoja, jotka olen usein lukenut, mutta joiden merkitystä en aivan tiennyt, kuten filibuster ja caucus. Sain selville kuka oikeastaan olikaan amerikkalaisesta loresta tuttu Jimmy Hoffa, miksi Spiro Agnewillä on niin kummallinen nimi ja paljon muuta tietoa, jotka päädyin tarkastamaan kirjan ansiosta. Ei vain itsessään kirja ole erinomainen, vaan se on oiva lähtökohta tarkastella ja ymmärtää 40-, 50- ja varhaisen 60-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa. Seikka, jonka olemassaolon tiesin, mutta en tällaisessa mitassa, on yhdysvaltalainen katolilaisuusvastaisuus, joka meinasi estää Kennedyn presidenttivaalivoiton. Sama idiotia näkyi myös Helsingin Sanomissa viime pääsiäisaikaan kun se raportoi ”kristityistä ja katolisista”.

Mielenkiintoiseksi takapiruksi nousee velipoika Robert Kennedy, joka tarmokkaasti pyörittää toisiaan seuraavia vaalikamppanjoita. Aikakausi oli poliittisten kamppanjoiden murrosaikaa TV:n myötä, ja sanotaan Nixonin hävinneen vuoden 1960 presidentinvaaleissa koska hän ei osannut esiintyä tvssä edukseen. Kennedy myös jatkoi TV-tiedonantojaan presidenttinä. Kennedyn tietä kongressin edustajasta senaattoriksi ja lopulta presidentiksi tasoitti hänen sikarikas faijansa, joka pystyi laittamaan kamppanjoihin hirvittäviä summia rahaa sekä tunsi ja osti oikeat ihmiset.

On mielenkiintoista huomata mitkä historian tapahtumat ovat jääneet yleiseen muistiin ja mitkä eivät. Kennedyn perimä Laosin kriisi ei ole kovin muistettava, ellei se olisi myöhemmin kytköksissä Vietnamin sisällissotan. Berliini ja sen aitaaminen ovat Kylmän sodan ”kuumia” pisteitä ja lähihistorian tärkeimpiä hetkiä, jotka muistuvat etäisesti koulun hissantunnilta. Sikojenlahden maihinnousu on tuttu termi, joskin sen tapahtumat ennen kertausta olivat hieman hämäriä. Tämä Yhdysvaltojen tukema kuubalaisten pakolaisten yritys kaapata valta takaisin Castrolta tuskin olisi yhtä muistettava ellei se olisi alkusoitto Kuuban ohjuskriisille. Näin jälkikäteen on ehkä helppo sanoa, soo soo, ei saa osallistua muiden sisällissotiin Kuubassa tai Vietnamissa senkin ilkeät yhdysvaltalaiset imperialistit, mutta Yhdysvaltojen vedettyä joukot pois Irakista luoden Isiksen ja Syyrian sisällissota vaikuttavat päinvastaisilta esimerkeiltä hyvästä interventiopolitiikasta. Eikä tässä vielä kaikki! Samaan aikaan Ameriikoissa on meneillään kansalaisoikeusliike, johon Kennedy vastaa hieman märkänä lapasena, mutta velipoika Robert, hallinnon Attorney General, on kovastikin kiinnostunut yhtäläisistä oikeuksista kaikille kansalaisille, joka on tallentunut mielenkiintoisesti Crisis: Behind a presidental commitment dokumentissa. 

Jos tsekkailee kuvia Kennedystä, hän näyttää ajoittain aika pöhöttyneeltä. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että hän joutui lääkitsemään itseään kortisonilla, sillä hänellä oli useita huomattavia vaivoja, joista ennen kirjaa en tiennyt. Vaivat ovat niinkin mielenkiintoisia, että konsultoin lääkäriä niistä. Nuoresta lähtien Kennedyllä on ollut jokin krooninen vatsavaiva (ehkä Chronin tauti), jota on lääkitty steroideilla, jotka puolestaan ovat tuoneet hänelle osteoporoosin ja Addisonin taudin. Hän on ollut aikamoisissa kärsimyksissä aika ajoin. Tietenkin, kuten mm. Franklin Roosevelt teki ennen häntä, tämä kaikki salattiin julkisuudelta ja tuolloin oli vielä olemassa median herrasmieskäytöntä, jossa julkisten hahmojen yksityiselämä oli yksityistä. Toinen tuolloin salattu puoli, mutta myöhemmin yksi Kennedyn atribuuteista, on hänen kompulsiiviset naisseikkailunsa, joista kirja kertoo hieman, muttei sensationalisesti. Dallek summaa Kennedyn näin:

”His good looks, intelligence, wit, and charm, which were so regularly and exuberantly on display aat press conferences, now drew large audiences to hear him on the campaign trail. Some inside the administration could see Kennedy’s obvious imperfections – the insatiable sexual appetite contradicting the picture of the ideal family man married to a perfect wife; the manipulation of image to hide missteps; the fierce competitiveness to win, which made him and Bobby all too willing to exploit friends; and the private physical suffering, which occasionally made him glum and cranky. Yet no one could doubt that Kennedy’s two years in the White House had created imperishable view of him as a significant American president worthy of the office.”

Kirja on myös opettaa jotain poliittisesta elämästä. Tai politiikasta elämäntapana. Kennedyn kiinnostuneen antiikin Ateenan ajatuksesta ihmisestä poliittisena eläimenä. Jossain kohtaa antiikin Kreikan historian luentojaan Donald Kagan vertailee kreikkalaista ihmistyyppiä ja amerikkalaista ihmistyyppiä. Ongelman kohdatessa amerikkalainen tyyppi hakeutuu pohdiskelemaan yksin luonnon helmaan. Hän mainitsee Mark Twainin hahmot tyypillisinä, itse lisäisin Rousseaun, Thoreaun ja Emersonin luontomystiikat. Kreikkalaiset taas ongelman kohdatessa hakeutuvat kaupunkivaltioon puhumaan ja kiistelemään asioista muiden kanssa. Kennedy oli kreikkalainen. Pohdiskelin vuosi sitten kovasti keinoja olla ”poliittinen eläin”, kuinka osallistua yhteiskuntaan, kun samaan aikaan mielessäni pyörii Margaret Thatcherin sanat: ”They are casting their problems at society. And, you know, there’s no such thing as society. There are individual men and women and there are families. And no government can do anything except through people, and people must look after themselves first. It is our duty to look after ourselves and then, also, to look after our neighbours.” Viime aikoina olen kovastikin seurannut Yhdysvaltojen presidentin puuhailuja ja voin vain sanoa, mikä vaarallinen ja vastenmielinen pelle, ja mikä vastakohta Kennedylle.

Aika harvoin luen elämänkertoja. Muutoinkin tietokirjallisuuden lukemiseni on aivan liian vähäistä. Olen tähänastisessa elämässäni ollut romaanitaiteen pauloissa, kirjallisuuslaji, jota ennen 1800-lukua ei pidetty kummoisena. Nyt minäkin alan epäillä fiktion paikkaa lukemistossani ja sille aikaisemmin asettamaani asemaa jonkinlaisen viisauden tuojana. Kuitenkin juuri romaanitaiteesta löysin oman yhteisen nimittäjäni Kennedyn kanssa. Muistin äitini joskus haukkuneen anti-intellektuelli poliitikkoja ja maininneen taas Kennedyn yhden mielikirjoista olleen hänen pöydältään löytyvä Stendahlin Punainen ja Musta. Tämä on yksi minunkin lempikirjoistani!

Kennedy muodostaa mielenkiintoisen varjohahmon Trumpille. Kennedy, älykäs ja kaunopuheinen, tieteen ja kansalaisoikeuksien puolella. Trump, autoritääristä hallintoa ihaileva analfabeetti idiootti. Jotkin tekijät kuitenkin yhdistävät heitä. Kennedy-klaanin nepotismi liikkuu samoilla leveleillä Trumpin kanssa ja molemmat (ehkä) nauhoittivat keskustelujaan, jonka laillisuus on kyseenalaista. Kennedyn motivaatio oli tarjota jälkipolville aineistoa, etteivät mahdollisen ydinsodan selviytyjät ihmettelisi miten tilanteeseen olikaan oikein päädytty. Nauhat löytyvät Kennedy Librarystä ja joitain pätkiä youtubesta. Epilogissaan Dallek pohdiskelee Kennedyn suosiota. Kennedy ei saanut kovin kummoisia aikaa sisäpolitiikassa ja feilasi monesti ulkopolitiikassa. Hän päätyy Kennedyn suosion perustuvan siihen kuinka läheiseksi kansa tuntee Kennedyn. Sanoisin, että Kennedyn toiveikkuus ja jopa idealismi eivät ehtineet ryvettyä aikaisen kuoleman johdosta, josta mieleeni tulee Sun Yat-sen, joka on voinut olla koko Kiinan sankari, sillä hän ehti kuolla ennen kommunismi-KMT-tappeluita. 

JFK ja Camelot-skene on kovastikin ollut populaarikulttuurin mielenkiinnon kohteena. Katsoin Kennedyn murhan jälkimaininkeihin sijoituvan huonon Jackie-elokuvan, jossa Natalie Portman haahuilee tuoreena leskenä. Viihdyttävämpi murhaa luotaava elokuva oli JFK – avoin tapaus, jossa nykyään Putinin kaiffari Oliver Stone halajaa amerikkalaisen sotateollisuuden päätä vadille. Kuuban kriisistä kertova Kolmetoista päivää oli ”ihan OK” kastia. Kesken luku-urakan löysin Yle Areenasta Kennedyt-sarjan, mutta sen ensimmäiset 20 minuuttia vaikuttivat kököiltä. Lisäksi youtube on täynnä mielenkiintoista materiaalia, vaikkapa kuuluisat Kennedy-Nixon väittelyt. JFKn aksentti on aika hupaisa. Vig-ah! Vielä varoituksen sananen, Kennedyn murha on aika karua katsottavaa.

Plus: Suomi mainittu! McNamaralle osoitetussa muistiossa Kuuban valtauksesta, Kennedy muistuttaa sodan riskeistä: ”I think we should keep constantly in mind the British in the Boer War, the Russians in the last war with the Finnish and our own experience with the North Koreans.” 

Erinomainen kirja. Suosittelen kaikille. Luettu: 19.6.17