Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Luin Sirpa Kähkösen vuoden 2014 Graniittimies-kirjan, sillä äitini suositteli ja lainasi sen minulle. Harvoin muutoin luen historiallisia romaaneja, eivätkä ne ole yleensä mielenkiintoni kohteita. Kirja kertoo suomalaisista, jotka ovat sisällisodan jälkeen loikanneet Neuvostoliittoon rakentamaan sosialismia. Tietenkin päähenkilö on jopa epäuskottavan pragmaattinen, sillä kuka jaksaisi lukea aatteen paloa kolmeasataa sivua.  

Kuva on Leningradin piirityksen ajalta, mutta valitsin sen kuvitukseksi, sillä suuri osa kirjasta pyörii päähenkilön katulasten kaitsemisduunin ympärillä. Kaksi kolmasosaa kirjasta on kerrottu päähenkilön muistelmin, viimeisessä kolmanneksessa kertomuksen kertojaa ja näkökulmaa vaihdellaan vähän väliä tutuiksi tulleiden hahmojen välillä, jotka vakuuttelevat lukijalle minkälainen päähenkilö on. Viimeinen kolmasosa on tavattoman pitkäpiimäistä luettavaa ja menee – käyttääkseni latteutta – sieltä mistä aita on matalin. Henkilöt kärsivät ja kyynelehtivät, mutta kolmannesta näytösestä puuttuu äksöni, joka jätetään kuvailun ulkopuolelle. Kirjailija nojaa siihen, että kyllä se lukija tietää miten kauhea mesta se Neuvostoliitto oli ja nyt henkilöitämme uhkaavat Stalinin puhdistukset jne. mutta tämä on vain kirjallista heikkoutta ja välttelee tapahtumia joista olisi ollut vaikeampi kirjoittaa. Jos kirja ei olisi ollut osa Hyllynlämmittäjät haastetta, olisin jättänyt sen kesken. 

Kirja on varsin tylsä. Henkilöhahmot eivät ole kiinnostavia eikä tragedian eteneminen ole kovin jännittävää luettavaa. Minulla ei ole NL-nostalgiaa kuten 70-luvun nuorisolla saattaa olla, joten kertomuksen miljöökään ei erityisemmin viehätä minua. Mieleeni tulee kerta kun olin viime kesänä kirjastossa ja katsoin suomalaisen uutuuskirjallisuuden hyllyä: sellaisia nimiä kuin Maatuska, Pushkinin enkeli, Israel-tyttö. Jonnekin toisaalle sijoitettuja fantasioita joiden ainekset saadaan kasaan lukemalla muiden kirjailijoiden tekstejä. Tällaisia teoksia kirjoittavat yliopistossa kirjallisuutta opiskelleet äidinkielenopettajat ja toimittajat. Kähkönen ymppää kertomukseen päähenkilölle homoseksuaalisen suhteen, joka lukiessani tuntuu päälleliimatulta ja ”suvaitsevaa” lukijaa mielistelevältä. Mielistely on näemmä toiminut, sillä kirja on ollut lie minkä palkinnon ehdokkaana ja vastaanottajana. 

Graniittimiehen sijasta suosittelen kirjaa lukiessani mieleeni tullutta Pentti Haanpään Noitaympyrää.

Luettu: 19.3.17