Olen 9kk-ikäinen sekarotuinen narttupentu. En ole löytökoira, vaan ihan Turusta kotoisin hyvästä kodista. Minussa on viisi aika isoa ja voimakastahtoista rotua. Äitini on slovakiancuvacin ja norjanharmaahirvikoiran sekoitus. Isässäni on 50% saksanpaimekoiraa ja 25% dobermannia ja 25% rottweileria. Koirakouluttaja sanoi, että olen aikamoinen persoona. Minussa kuulemma näkyy luonteessa ja käyttäytymisessä erittäin vahvasti slovakiancuvac, saksanpaimenkoira ja dobermanni. Yleensä sekarotuisilla koirilla näkyy vahvasti luonteessa yksi tai max kaksi rotua, mutta minulla noitten kolmen rodun tyypillisiä kättäytymistapoja saattaa tulla minuutin sisällä kaikkia. Tässä teille esimerkkitilanne, jossa luonteeni testattiin: Tummiin pukeutunut ihminen tulee kovaa vauhtia minua ja emäntääni kohti. Ensin hyökkään kohti kuin slovakiancuvac, sillä en tykkää vieraista ja puolustan omaa reviiriäni. Slovakiancuvacit ovat alunperin lampaittenpaimentajia ja maatalojen vahtikoiria, jotka eivät pidä vieraista ihmisistä. Jään haukkumaan sille tummaan pukeutuneelle henkilölle kuin saksanpaimenkoira sillä teen selväksi, että kannattaa miettiä kaksi kertaa jos on jotain pahaa mielessä. Peräännyn tilanteesta kuin terveluonteinen dobermanni. Pakko sanoa terveluonteinen ihan sen takia, että ihmisillä tuntuu olevan sellainen käsitys että kaikki dobermannit ovat automaattisesti agressiivisiä, mikä on kamala yleistys.
Se, etten pidä muista ihmisistä tarkoittaa yksinketaisesti vain sitä, etten kelpuuta kenenkään muun rapsutuksia kuin emäntäni ja muutaman harkitusti valitun tutun, jotka kelpuutan lähipiiriini. En siis piittaa muitten ihmisten lässytyksistä tai houkutusyrityksistä tulla luokseen. Jos joku tulee minun makuuni liian lähelle, haukun ja lopetan kyllä yleensä heti kun emäntä käskee. Ei mulla sinäänsä olekaan kauheasti ihalijoita vaikka pentu olenkin, kaikki tuntuvat pelkäävän mua jo ihan ulkonäön ja koon takia, mutta eipä se mua haittaa.
Niitä ihmisiä joita kelpuutan lähipiiriini, niitä rakastankin sitten sitäkin enemmän. Olen kunnon pusukone ja tykkään myös kauheesti pussata mun isoveljeä..se ei vaan aina tunnu olevan ihan yhtä innoissaan siitä kuin minä- miehet. Tykkään läheisyydestä ja tykkään istua sylissä. Emäntä vaan hieman aina valittaa että painan hieman enemmän kuin sylikoiran kuuluisi ja en kuulemma ole ihan sylikoirasorttia..täh, jos kerta istun sylissä niin enkö muka sit ole juurikin sylikoira?
Juoksuja mulla ei vielä ole ollut, eli uroksetkaan eivät vielä ole alkaneet juoksee mun perässä. Mutta mamman mukaan mulla on nyt jo pari viikkoa vähän mielialat vaihdellut, hormoonit hyrränyt ja olen kuulemma ollut ärsyttävä ja huonokäytöksinen. Koirakouluttajaki epäilee, että juoksut alkaisi ihan minä heteknä hyvänsä.
Kun olin viiden kuukauden ikäinen huomasin olevani saman kokoinen kuin isoveljeni.
Mieluiten peuhaan mun isoveljen kanssa, sen kanssa saadaan etenkin ulkona vapaana kunnon painisessiot aikaan. Se on kiva, kun on leikkikaveri omasta takaa. Muutoin leikin meilumminkin pienempien koirien kanssa, sillä muut koirat hieman pelottavat mua. Osaan leikkiä koostani huolimatta hyvin nätisti pienten koirien kanssa, sillä rajuihin paineihin lähden vain veljeni kanssa.
Kadulla leijailevat rapisevat muovipussit on musta tosi pelottavia, niitä pitää vaania ja niille pitää haukkua. Uusin kiinnostuksen kohteeni on citypuput ja lempiherkkuni hanhenkakka, eiku hups totahan en nyt saanut sanoa ääneen. Piti siis sanoa lohimössö, jota saa eläinkaupoista sillä emännälleni on tärkeetä raakaruokinta, eli ei purkkiruokaa, ainoastaan silloin tällöin kuivapapanoita muutoin ruoka koostuu raakaruuasta.
Tällä hetkellä säkäkorkeutta on n. 70cm ja painoa reilut 35 kiloa. Massaa varmaan tulee vielä lisää, ehkä korkeuttakin.Päämäärä on ainakin saavutettu: olen reilusti isompi kuin isoveljeni, jess!
