Aurinko siivilöityy puiden välistä sinne, tänne, kimaltelee lammikoissa kosteikon pinnalla. On hiljaista. Kumisaappaan läpi voi aavistaa miten puhdas on pehmeä sammal, miten viileä on vesi, ja miten vankka on se maa, joka täällä samanaikaisesti sekä kantaa, että upottaa. Suolla eteneminen vaatii tarkkuutta. On hyvä pysyä liikkeessä. On hyvä kulkea monenlaisia polkuja. Jostain metsän varjosta erottuu ränsistynyt talonkaltainen puurakennelma ja tuntuu oudolta että suolla on talo.

Miten rakentaa suolle? Miten rakentaa muuttuvalle ja upottavallekin pohjalle? Kuka kävi täällä rakentamassa pienen talopolon?

Kun aloittaa matkan tien varresta ja kulkee sitten syvemmälle metsään ja suolle, jossain odottavan peilityynen vedenpinnan tuntee kaukaakin ja voi kuvitella miten hento tuuli rypyttää vettä seillä yksi kohta kerrallaan. Kun avarampi näkymä vihdoin koittaa, kaikkea sitä näytöstä voi katsella kiirehtimättä. Ympäröivä raikas ja kostea ilma ilahduttaa, jalkojen ympärille on ripoteltu runsaasti mustikoita ja puolukoita, kauempaa kaikuu lintujen äänet, sudenkorentojen leikit tulevat lähelle, kaikilla laidoilla on vihreän eri sävyt. Alkava ruska.

Suo suo elämän monelle elämänmuodolle. Suo on vähän hankala ymmärtää. Suo on kaunis ja se on haastava, se ei ole nopea, se ei ole yksinkertainen. Suo on erämaa, uppo-outo erämaa; vaatii vähän enemmän, jotta pääsee perille suosta. On tärkeää tuntea suo.