No ohops, vierähtipäs tässä parikin viikkoa että mitään ei ehtinyt kirjoittamaan! Hiljaiselooni on kuitenkin syy ja se on nimittäin niinkin jees asia kuin työt!

Kyllä vaan, uusi työ! Eihän tässä kaiken järjen mukaan näin pitänyt käydä? Luin juuri Ekonomit-lehdestä, että aiemmin (muutamia vuosia sitten) ekonomille ”pitkä” aika hakea töitä oli puoli vuotta. Siinä ajassa valtaosa työllistyi. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin niin, että päteväkin ekonomi saattaa joutua venailemaan sitä ihan perusduuniakin pari vuotta. Puhumattakaan sitten unelmien duunipaikasta.. mikähän siihen on vasteaika tällä hetkellä? Vai saako unelmaduunista enää edes unelmoida? Kunhan on jotain minkä parissa räpeltää… Välillä mietin, että onko koulutusjärjestelmässämme mitään järkeä, jos korkeakoulutetut, ne ihmiset, jotka ovat vuosien puurtamisella ja opintotukihelvetissä kituneena investoineet omaan tulevaisuuteensa, päätyy suoraan tutkintotodistus kourassa kortistoon? Mulla ainakin on tehnyt todella tiukkaa hyväksyä se asia, että tälle ”investoinnille” on Suomessa todella vaikea saada minkäänlaista tuottoa. Olenkin miettinyt, että olisiko korkeakoulujen lukukausimaksuissa sittenkin jotain järkeä? Vai romuttaako tämä täysin Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusperiaatteen, eli vapaan ja ilmaisen koulutuksen ideologian? Mun mielestä kaikkien ei todellakaan tarvitse olla ekonomeja. Mä olen, koska tiedän että olen ammatissani hyvä ja koska mulla on siihen intohimoa. Paljon enemmän kuin ekonomeja tai filosofian maistereita (mitenkään omaa ja muita ammattikuntia väheksymättä) Suomen yhteiskunta tarvitsee putkimiehiä (tai naisia), lastentarhanopettajia tai lähihoitajia. Siksipä korkeakoulutusta on mielestäni todella epärealistista lähteä hankkimaan vaan puhtaasti siksi, että kun se on ilmaista, ”kun ei ole muutakaan suunnitelmaa” tai ”koska opo suositteli”. Sillä mitä on ekonomi ilman määrätietoisuutta, opettaja ilman intohimoa tai psykologi ilman asiakaslähtöisyyttä?

Asia lähti nyt vähän rönsyilemään, koska tämä on asia, josta mulla on äärettömästi patoutumia 😉 Joka tapauksessa, mulla on uusi duuni! Päihitin tuon kahden vuoden työttömyysloukun kahdessa viikossa, ja olen enemmän kuin onnellinen. Tässä nyt pari päivää uutta hommaa opiskelleena olen superiloinen, että onnistuin pääsemään rentoon ja nuorekkaaseen työyhteisöön ja hommiin, joita olen miettinyt jo pidemmän aikaa, että haluaisin kokeilla. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän perheessä alkoi täysin uusi arki ja pienokainen on myös aloittanut hoidon. Siitä, ja äidin tuntemuksista tästä suuresta elämänmyllerryksestä lisää sitten myöhemmin. Ja siitä Kreikan reissusta tietenkin!