Istahdin Oodin sohvalle lukemaan hyllystä löytämääni kirjaa sisäisestä motivaatiosta. Odotin, että saisin viestin uuden liittymän avautumisesta ja SIM-kortin vaihdosta, ja voisin lähteä liikkeeseen lainaamaan sitä pientä piikkiä jolla puhelimen SIM-korttipaikan saa auki. En ollut onnistunut löytämään kotoa sellaista – ja se tuntui todellakin kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta.[Vielä tässä vaiheessa en tiennyt, että korttipaikan saa auki korviksella!]

Käytännön asioita. Niitä on nyt jonkin verran. Hoidan niitä ja mietin kaikkea: hakemiani työpaikkoja, työpaikkoja joita aion hakea.Mitä tekisin, mitä en.

Yritin keskittyä kirjaan, mutta en malttanut lukea. Tänään oli jotenkin väsynyt ja sulkeutunut olo.

Join kotona keittämääni kahvia lasisesta puolukkahillo-purkista. Ostamani termosmuki oli aika päiviä sitten alkanut falskata ja olen siirtynyt hillopurkkien käyttöön niinä harvoina hetkinä, kun otan kahvia mukaan. Hymähdin rispaantuneelle etiketille.

Kohta lähelläni seisoi pitkätukkainen pieni poika ja nainen. En kuullut mitä poika sanoi, mutta kohta hän jo levitti kätensä ja laittoi jalkansa lattialistalle peräkkäin, kapeasti, kuin seissen trapetsilla.

Poika alkoi ottaa varoen askelia. Nainen kehui: ”Hyvä!”

Nainen meni itsekin seisomaan listalle jalat peräkkäin ja hetken he kävelivät siinä peräkanaa.

Lapsi jatkoi, nainen otti askeleen pois trapetsilta.

En malttanut olla ihastelematta tuon lapsen uteliaisuutta ja mielikuvitusta: kappas Oodissa onkin trapetsi, miksei keikkua sillä! Asiathan riippuvat siitä, miten niitä katsoo.

Niin. Lapset ja näkemisen taito.

Sain viestin, että liittymä vaihtuu uuteen huomenna. Pahus, olin katsonut päivän väärin.

Lainasin kirjat ja lähdin kohti Oodin ulko-ovia. Astuessani ulos lasiovista vanhempi nainen seisoi puhelimen kanssa ja otti minusta kuvaa. Yritin peittää kasvoni lehdellä, mutten ehtinyt. Viuhdoin ohi.

Äh. Etenkään tänään en halunnut olla kenenkään kuvassa. Palasin naisen luo:

”Otitko minusta kuvan?”

Nainen hätkähti ja alkoi samantien plärätä kännykkänsä kuvia. Pläräsimme niitä. En näkynyt yhdessäkään kuvista. Sen sijaan kuvissa oli ihmisten ääriviivoja, valoja ja varjoja.

”Kuvaan näitä heijastuksia”, nainen sanoi ja näytti varovaisen innostuneelta.

Alkoi hymyilyttää. ”Hieno idea!”

Korjaus: Ihmiset ja näkemisen taito.

Terveisiä keittiön valoisasta nurkasta. Loin sinne itselleni ”työnhakupisteen”, jossa olen lähinnä käynnistellyt ja päivitellyt eläkeikään ehtinyttä Macbookkiani. (Vetänyt myös itkuhepulit ja saanut sen jälkeen heilaltani lohdutusta ja tietoteknistä apua.)

Olen myös hakenut töitä, iloinnut ja nauttinut oppimisesta, käynyt kivaa kirjeenvaihtoa ystävien kanssa. Ja ideoinut. Muun muassa mitä kirjoittaisin tänne. Aivoissa on avautunut erilainen ”luukku” luovuudelle.

Työt sisällöntuottajana loppuivat pari viikkoa sitten. (Kuvassa, pikkutekstinä taustoja siitä.)

Uusi arki on ilmavaa ja vapaata, ja tulevaisuus on auki. Toisaalta minulla on olemassa myös tarkat suunnitelmat miten etenen työnhaun suhteen. Keittiön pikkupöydälle tein kyltinkin: Sandran [väliaikainen] työnhakupiste.

Naurattaa tuo sana työnhakupiste – sen voi ajatella niin, että joku voisi hakea minulta töitä. Pöytä on ”tiskimäinen”. Eikun tilaamaan!

Halusin fyysisen paikan keskittymiselle, ettei työnhaku vello kotona ympäriinsä levottomuutta aiheuttaen. Ihana joululoma Floridassa ja Lapissa teki hyvää, mutta arkeen palaaminen olikin yhtäkkiä ahdistavaa. Niin – no silloin piti käsitellä tunteita työsuhteen päättymisestä. Niitä tunteita, joita ei työsuhteen voimassaolon aikana voi tai perheen kanssa lomalla halua käydä läpi.

Mutta silti keittiön nurkassa asuu uteliaisuutta, innostusta ja valoisuutta. Tarvitsin sinne valoa ja päätin ostaa lampun. Sattumalta löysin sen Facebookin kirppiksen kautta – ostin sen 15 minuutissa kotikatuni toisessa päässä asuvalta naiselta.

Hauskoja sattumuksia! Niitä lienee luvassa paljon. Kunhan antaa ja järjestää niille tilaa.