Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Fysioterapia & Kuntoutus messujen kanssa

 

Kalenterissani ei lue työvuoroja, ei aikatauluja korkeakoulun luennoille, eikä menoja työ- tai opiskeluporukan illanviettoihin. Se mitä kalenterini on kuitenkin viikosta toiseen täynnä, on aikataulut kuntoutuksille. Olen ehkä eläkeläinen, mutta kuntoutukseni käyvät työstä. Päivästä toiseen teen töitä hyvinvointini, toimintakykyni ja terveyteni eteen moniammatillisen tiimin parissa. Siitä minun arkeni pitkälti koostuu, joten ei ole aivan se ja sama mitä kuntoutusmuotoja, ja ketä ammattilaisia kalenterini välistä löytyy.

 

 

Kohtaan usein ennakko- ja harhaluuloja kuntoutuksiin liittyen. Moni ajattelee fysioterapian olevan salilla ähkimistä hikikarpalot otsalla valuen, tai rentouttavaa hierontaa, jonka jälkeen lihaskireydet ovat vain muisto kaukaisuudessa ja olo raukea. Psykoterapiassa taas aukaistaan vain menneisyyden kipeitä haavoja, ja itkeskellään terapeutin ojentaessa nenäliinoja. Toimintaterapeutti taas on henkilö, joka jakelee kaappiensa kätköistä erilaisia pienapuvälineitä, eikä sitten oikeastaan muuta teekään. Laitoskuntoutuksessa maataan lähinnä sängyssä tiedottomassa tilassa, ja välillä joku käy liikuttelemassa raajoja. Lymfaterapiasta tai psykofyysisestä fysioterapiasta kenelläkään ei ole hajuakaan mitä siellä tehdään. Voi kuinka vääristyneitä ajatuksia monella onkaan. 

 

Kuntoutuksen kenttä on niin laaja, että voisin kirjoittaa romaanin pelkästään vain fysioterapioitteni sisällöistä. Lähes kymmenen vuotta olen käynyt säännöllisesti erilaisissa kuntoutuksissa, niin että kuntoutusmuoto jos toinenkin on tullut kokeiltua. Olen väritellyt kipupiirroksen jos toisenkin, maannut neulatyynynä lämpölampun alla, lillunut altaassa kelluen, maalannut silkkihuiveja eri tekniikoin, tehnyt vatsarutistuksia toisensa perään, täyttänyt lomakkeita ja kyselyitä, kuunnellut pimpelipompelimusiikkia taktiilistimuloinnin aikana, pelannut pelejä jos monenlaista, yrittänyt kestää raajojeni kipsauksia, ja koittanut olla kaikinpuolin hyvä kuntoutuja (oli se sitten tavoitteena tai ei).

 

MediaPlanetin tuottama Kipu ja Särky liite on luettavissa myös täältä.

 

En voi oikeastaan sanoa, millainen on tyypillinen kuntoutuskäyntini nykyisin, niihin kun sisältyy niin paljon ja kuntoutusmuotoja on useita erilaisia. Tällaisessa kompleksissa tilanteessa koen erittäin tärkeäksi sen, että ympärilläni on asiantunteva tiimi. Tiimi, joka pyrkii auttamaan minua monin eri tavoin, ja joka keskustelee myös keskenään. Olen hyötynyt erittäin paljon siitä, että terapeuttini ovat laittaneet luvallani viestejä lääkäreilleni, tai soitelleet yhteyshenkilölleni ennen laitoskuntoutusjaksoa. On ollut helpottavaa, kun on tiennyt etukäteen, ettei itse tarvitse selittää kaikkea tai kaunistella vointiaan. Avokuntoutuksissani tällä hetkellä mukana olevat henkilöt ovat työskennelleet kanssani jo useita vuosia. He ovat kokeneet kanssani paljon, ja olemme oppineet puolin jos toisin toimintatapojamme. On kuntoutuskäyntejä joissa sarkastiset heitot lentelevät, on niitä joissa minua muistutetaan hetkessä läsnäolemisesta, niitä jotka tuntuvat erittäin haastavilta, niitä joiden sisällön tiedän tarkasti jo etukäteen, ja niitä jotka pitävät sisällään yllätyksiä. Pitkäaikaisessa yhteistyössä koen tärkeäksi luottamuksen, vaikka oma vääristynyt ajatusmaailmani onkin tässä esteenä, itse kun koen kuluttavani terapeuttejani aivan liikaa. 



 "Kiitollinen heistä vakikuntoutustyypeistäni, jotka ovat välillä todellisuuteen ravistelleet. Kiitollinen avusta, jota sain silloinkin, kun en itse sitä tiennyt tarvitsevani. Kiitollinen heistä, jotka ovat puoliani pitäneet. Kiitollinen huumorin pysymisestä elämässäni, vaikka sarkasmin viljelyä rajoitettu onkin. Kiitollinen turvallisista rajoista, jolloin pystyin vapaammin hengittää."

Ote aiemmasta blogitekstistäni Kaksi vuotta sitten astuin alamäkeen.

 

Ilman kaikkia tarvitsemiani lukuisia kuntoutusmuotoja en olisi kykenevä kaikkeen siihen, mihin nykyisin olen. Tärkeimpänä tavoitteena kokonaishoidossani tällä hetkellä on se, että pystyn asumaan itsenäisesti asunnossani, toki vammaispalveluiden turvin mutta kuitenkin yksin. Tämän kattotavoitteen alla on tietenkin useita muita tavoitteita, jotka on asetettu yhdessä terapeuttieni kanssa jokaiselle kuntoutusmuodolleni. Tavoitteiden asettaminen on ollut itselleni varsinkin viime aikoina todella hankalaa mielenterveyden sairauksieni vuoksi. Välillä olen joutunut tarkastelemaan kenelle tavoitteet oikeastaan ovatkaan, ja mikä niiden tarkoitus on? Kuuluuko minun suorittaa kuntoutuksia vain siksi että pakolliset tavoitteet täyttyisivät, vai onko kuntoutuksieni tarkoitus olla minun tukenani ja apunani?  Se minkä tiedän olevan tärkeää on se, että minä tulen kohdatuksi yksilönä. 

 

3.-4.10.2018 järjestetään Helsingin Messukeskuksessa uusi fysioterapian ja kuntoutuksen tapahtuma. Tapahtuma koostuu sekä koulutuspäivistä että messuista. Messut ovat avoinna ammattilaisten lisäksi myös yleisölle, ja samaan aikaan järjestetään myös vanhuusiän erikoistapahtuma Hyvä Ikä. Messualueiden lisäksi ohjelmassa on puheenvuoroja eri puhujalavoilla. Lisää tietoa tapahtumasta löydät täältä.

Myös minä olen tapahtumassa mukana, joten kiskaisehan hihasta mikäli huomaat vilkkuvalorenkailla varustetun mustan pyörätuolin pinkaisevan ohitsesi.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Viime viikolla sain huokaista helpotuksesta. Sain varmuuden tiedolle, että eräs hoidoissani mukana ollut hoitoalan ammattilainen ei jatkaisi enää minun tiimissäni, vaan minut ohjattiin toiselle kyseiseen alaan erikoistuneelle. Kun tämä uusi henkilö lupasi minulle ottavansa kopin ja hoitavansa asioitani eteenpäin, valtasi helpottunut olo minut. Olin jo itse alkanut epäilemään, että minussa itsessäni oli vain jotain pielessä, tai etten ollut vain yrittänyt tarpeeksi tämän entisen kanssa työskennellessäni. Mutta sitten toinen, kolmas ja neljänneskin ammattilainen kertoi minulle, kuinka asioitani oli hoidettu väärin varsinkin tämän tietyn henkilön toimesta. Vuoden verran kävin vastaanotolla itkien, lähtien kotiin entistä ahdistuneempana ja epätoivoisena. Sain osakseni syytöksiä, ohjeita joita en kyennyt noudattamaan, sekä käskyjä ilman perusteluita. Vuoden aikana en tullut kohdatuksi kertaakaan, en yhden yhtä kertaa.

Avauduin tästä asiasta lyhyesti Instagramin puolelle erään päivän aikana, ja viestejä alkoi tulla seuraajilta välittömästi. Tiesin jo entuudestaan etten ollut yksin tämän asian kanssa, moni muukaan ei ole tullut kohdatuksi, mutta silti oli karua lukea toisten kokemuksia.  

 

Postauksessa olevat viestit on julkaistu lähettäjien suostumuksella.

 

Ymmärrän, kaikki ihmiset ovat loppupeleissä vain ihmisiä, ja kaikilla on täysi oikeus myös niihin huonoihin päiviin. Jos lääkärin auto on hajonnut keskelle aamuruuhkaa tai lapsi huutanut läpi yön, ei keskittyminen ole varmastikaan huipussaan. Itse potilaana arvostaisin sitä, että lääkäri mainitsisi minulle olevansa hieman huonolla tuulella, kuin että jos hän purkaisi olonsa minuun asiattomasti ja unohtaisi minut sen ihmisen koko vastaanottokäynniltä. Huono päivä saattaa selittää  jotain käyttäytymistä, mutta sen ei tarvitsisi vaikuttaa muihin. Mikäli käytös on kerta toisensa jälkeen ala-arvoista ja huonoa, ei tilannetta voi enää selittää vain huonolla päivällä, silloin on kyse jo jostain täysin muusta. Usein kyse ei ole enää vain yksittäistapauksista, vaan kyseisen ammattilaisen käytös tunnetaan jo laajemmin. 

 

Mikä nykyterveydenhuollossa on itsestäni huolestuttavaa on se, että kuulen jatkuvasti muilta potilailta sitä, kuinka heistä hyvin sujuneet terveydenhuollonkäynnit ovat harvinaisempia, kuin ne joilta poistutaan harmistuneina. On toki totta, että ihmiset herkemmin kertovat toisilleen niitä hankalia ja vaikeita kohtaamisia, kuin niitä jotka sujuvat oppikirjan mukaan. Kiitoksen kilke ei kuulu niin kauas, kuin valituksen kalke. Silti, silti on äärimmäisen inhottavaa, kuinka moni joutuu pelkäämään huonoa kohtaamista. Kun ihminen hakee apua, ei pelon tulisi olla päälimmäinen tunne.

 

 

Valitettavasti tuo alun esimerkki omasta tilanteestani ei ole ollut ainoa, muutama vuosi sitten olin samanlaisessa tilanteessa. Toivoin ja yritin toimia niin, että tilanne olisi korjaantunut, mutta eivät ne palaset ikinä paikoilleen loksahtaneet. Kun pystyin hengähtämään vapaammin, kirjoitin epätoivostani henkilökohtaiseen Facebookkiini saaden myötätuntoa ja pahoitteluja välittömästi.

 

 

Minulla on pyyntö: Kohtaa minut.

 

Kohtaa minut ainutlaatuisena yksilönä, ihmisenä kaiken keskellä. Henkilönä, joka ansaitsee tulla kohdatuksi juuri siinä ja sillä hetkellä. Anna minulle hetki ja huomioi mitä sanani ja kehoni sinulle kertovat. Älä yleistä minua, vaan muista yksilöllisyyteni. Minä olen siinä, sillä minulla on jokin tarve tai pyyntö. Kohtaa minut.

 

 

Kuten tämä viestin minulle kirjoittanut sairaanhoitaja asian ilmaisi, kohtaamisen tulisi olla koko hoidon tai tapaamisen ydin. Kyse on kuitenkin ihmisistä, henkilöistä. Hoitotyön ei tulisi olla liukuhihnamaista työskentelyä tehtäväorientoituneesti, sen tulisi olla ihmisen auttamista. 

 

Kokemuskoulutuksia pitäessäni korostan aina sitä, kuinka kyse voi olla välillä niinkin pienestä asiasta, kuin potilaan nimen käyttämisestä. Potilas ei ole kakkosen kolmonen, hän on nimen saanut henkilö, joka tarvitsee toisten apua. Se että huomioi toisen yksilönä, ja antaa edes pienen hetken, se on välillä jo paljon: Pieni hymy kiireen keskellä, aito läsnäolo ja kohtaamisen vastaanottaminen.

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Vestan kappale Lohtulauseita tuo mieleen niin monia erilaisia tilanteita, sekä hetkiä jotka kuvastavat omaa elämääni. Toisaalta nykyisin minun on yhä vaikeampi kuunnella mitään biisejä, ilman että piirtäisin samalla miellekarttaa päässäni siitä, mitä mikin kohta oikeastaan metaforan keinoin tarkoittaakaan. Se tuo ymmärrystä ja keinoja selittää jollekin toiselle niistä asioista, mutta samalla on se myös aivan pirun rasittavaa. Ei siis tule varmaankaan yllätyksenä, etten kykene perinteisiin rentoutusharjoituksiin lainkaan. En ainakaan silloin, mikäli harjoitteen tavoitteena ei ole taistella rystyset valkoisina paniikki- ja dissosiaatiokohtausta vastaan.

Siinä missä joku kuuntelee musiikkia, vain kuunnellakseen sitä, askartelevat minun aivoni ylikierroksilla. Siinä missä joku antaa rentoutusharjoituksessa mieleen tulevien ajatuksien lipuvan jokea pitkin pois, lyövät minun aivoni niitä ajatuksia tennismailalla yhä uudelleen ja uudelleen. 

 

Jos siis vastaisin tuohon Vestan kappaleessa olevaan kysymykseen, olisi vastaukseni jotakuinkin tällainen:

"Erittäin sekava."

 

On jokseenkin turhauttavaa se, kuinka täynnä kontrasteja tämä elämäntilanteeni onkaan. Niin siis tämä elämäntilanne, jota en sen kummin osaa edes määritellä. Jos jossain olen nykyisin taitava on se asioiden piilottelu, sekä muilta että itseltänikin, sellaistenkin asioiden joiden olemassaolosta en ole ollut varma. 

 

 

Millainen tämän hetkinen elämäntilanteeni siis edes on, muuta kuin erittäin sekava?

Se on elämää, jota hallitsevat useat sairaudet moukaroiden kehoani ja mieltäni. Se on elämää, jonka suunta on ollut kadoksissa jo pitkään. Se on elämää, josta koen huonoa omaatuntoa jokaikinen päivä. Se on elämää, jonka koen vahingoittavan kaikkia ympärilläni. Se on elämää, jota en olisi ikinä uskonut joutuvani kohtaamaan. Se on elämää, jossa en enää nykyisin tiedä olenko hymyillessäni iloinen. Se on elämää, mikä vei minulta paljon, mutta joka toi myös uusia näkökulmia. Se on elämää, jossa annan itsestäni paljon pärjäävämmän kuvan, kuin mitä todellisuudessa olen. Se on elämää, jolla olisi varmasti paljon annettavanaan, mikäli vain silmäni avaisin. Se on elämää, jossa selviytyminen on arkipäivää. Se on elämää, josta en voi tietää, onko kyseessä vain vaiheesta. 

 

Elämäntilannettani kuvataan jatkuvasti erilaisissa potilasteksteissä, toisten ihmisten toimesta. Osa osuu teksteissään täysin oikeaan, osasta en taas tunnista itseäni. Olen palastellut itseni niin pieniin palasiin, etten enää osaa edes koota itseäni kokonaisuudeksi. 

Kuinka voisinkaan siis edes tietää, mikä tai millainen elämäntilanteeni todellisuudessa onkaan? 

Elän elämää, jonka en haluaisi olevan minun. Sekavaa elämäntilannetta, joka on jatkunut pitkään, vaikka minulla ei kokonaisuudesta tarkkaa tietämystä olekaan.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Flow-festivaalien kanssa

 

Huh huh mitä herkkuja Flow jälleen tänä vuonna tarjoilikaan, monenmoisessa muodossa, eri aisteille ja tunteille. Osallistuin festareille kolmatta kertaa perättäin, ja luulempa että heti kun kalenterini väliin ilmestyvät vuoden 2019 sivut, tulen varaamaan 9.-11.8.2019 ajankohdan Flow:lle. Vaikka viikonloppu olikin todella rankka keholleni, ja jo ensimmäisen illan jälkeen oli selvää hyytymistä havaittavissa, puskin kuitenkin kaikkien olotilojen läpi sillä tiesin, että tämä viikonloppu auttaa jaksamaan vielä pitkälle sen jälkeen. Täysin toipunut festareista en ole vieläkään, vaikka absolutistina tulikin juotua cold brew sooda jos toinenkin, mutta pikkuhiljaa ajan kanssa. 

Kuva: Nenna Giss

 

Vaikka tänä vuonna ei festareilla ollutkaan itselle sellaista "the one" esiintyjää, oli artistikattaus mieleeni. Flow:n loistavalla applikaatiolla pystyimme näkemään ohjelman, ja muodostaa oman aikataulumme. Mukana oli artisteja, joista emme tienneet oikeastaan mitään, mutta jotka yllättivät positiivisesti keikallaan. Mura Masa oli ehdottomasti yksi heistä! Biitit ja kompit heittivät ilmoille fiilisteltävää musaa, enkä voinut kuin ihailla laulajan staminaa. Huh mimmi, joka tanssii energisesti, mutta laulaa samalla kauniilla äänellään. Olisin itse hyytynyt jo ensimmäisen biisin aikana, mutta hän esiintyi niin, että täytti koko Lapin Kulta Red Arenan energiallaan. Useammankin artistin keikalla oli suloista havaita se, kuinka he itse olivat selvästikin hieman häkeltyneinä siitä, kuinka heidät otettiin vastaan. Sekä Vestan että Anna Puun olemuksesta oli havaittavissa tietynlainen kiitollisuus, sekä ilo siitä, että he todellakin olivat heittämässä isoja keikkoja Flow:ssa. Mikäs siinä, näin oli varmasti yksi jos toinenkin.

Festareiden jälkeen ei ole tullut kuunneltua paljoakaan sellaisten artistien musiikkia, ketä en olisi juuri esiintymässä nähnyt, ja se on täysin okei. 

Kuva: Nenna Giss

Kuva: Nenna Giss

 

 

Koska mukanani oli jokaisena päivänä ystäviä, jotka itseni lailla arvostavat hyvää ruokaa, oli ihana maistella muutamiakin eri annoksia. Selvä voittaja itselleni oli Munchies by Matti Jämsen kojun "Chicken in waffle" annos, joka koostui friteeratusta kanasta rapeassa vohvelissa mausteisen vaahterasiirapin ja lime aiolin kera. Onneksi sain syötyä tätä annosta kahtena eri päivänä! Serkkuni kanssa heti jo suunnittelimme, miten tätä annosta täytyy koittaa toteuttaa itsekin. Suolaisen ja makean yhdistelmällä mennään harvoin pieleen, ainakin jos tietää mitä tekee, tässä annoksessa kaikki oli kohdillaan. 

Muutama syömäni annos jäi hieman tasolle njääh..., mutta suurin osa oli oikein onnistuneita. 

 

 

Tein nyt toista vuotta yhteistyötä Flow:n kanssa, pohtien ja suunnitellen festareiden esteettömyyttä ja sitä miten erityisryhmiä voitaisiin huomioida. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kyse voi joskus olla niinkin pienistä asioista, kuin ilmapalloista. Tänä vuonna mentiin taas askel eteenpäin siinä, kuinka tapahtuma on mahdollisimman hyvä jokaiselle. Ensi vuodellekin jäi toki vielä muutamia pieniä yksityiskohtia mietittäväksi, mutta sanottakoot että omiin korviini kantautui monelta kävijältä kiitoksia siitä, kuinka asioita on huomioitu. Mitä olen muilta ihmisiltä kuullut tämän kesän muista festareista, niin huh huh kyllä joissain asioissa voisivat monet tapahtumat ottaa mallia Flow:lta.

Vaikka tuotannon kanssa asiat sujuivat hyvin, ja alussa ollut pieni väärinymmärräys järjestyksenvalvojienkin kanssa saatiin oikaistua, tuli välillä itselleni jälleen hieman sellainen "paska vammainen" fiilis. Tällainen olo tulee helposti silloin, kun joutuu nipottamaan asioista, tai hieman kovemmin pitää puoliaan. Mikäli menen wc-alueelle ja käveleviä on jonottamassa inva-bajamajoihin, vaikka tavallisiakin olisi vapaina, niin minä kelaan etummaiseksi sanoen: "Me ei taideta kaikki jonottaa näihin inva-vessoihin...". Kertaakaan en joutunut asiasta tappelemaan, vaikka joitain kummastuneita katseita ehkä sainkin. Toinen asia mistä olen tarkka, on se, että pyörätuolikatsomoita ei käytetä väärin. Kerta toisensa jälkeen kerroin ihmisille, kuinka he nyt vain eivät heitä tavaroitaan pyörätuolikatsomoon, tai että siinä aivan läheisyydessä olevat eivät tupakoisi savua keuhkoihini. Vaikka olinkin erittäin ilahtunut kuinka laajalle kirjoittamani postaus apuvälineiden käyttäjien huomioimisesta festareilla levisi, on monella vielä paljon tekemistä asian suhteen. Usein on kyse puhtaasta huomaamattomuudesta, ymmärrän sen, mutta välillä toivoisi ihmisten pohtivan tilanteita myös toisten näkökulmasta.

 

 

Kesän kohokohta on nyt takanapäin, kohokohta jonka uskoin lipuvan sormieni välistä menneen kesän aikana useaan otteeseen. Onneksi näin ei käynyt.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä FLOW-festivaalien kanssa

 

Tätä julkaisua kirjoittaessani alkoi päässäni soida Sinä ja minä, niin tässä ei ole kyse mistään vastakkainasettelusta vaan siitä, että meillä kaikilla olisi yhdessä kivaa. Kuitenkin näin liikuntarajoitteisena ja monisairaana henkilönä, on minun kokemukseni aina hieman erilainen missä tahansa sitten kuljenkaan. Joten mitkä pienet asiat mahdollistavat sen, että minullakin olisi tasapuolisen kivaa festareilla (tai muissa tapahtumissa)?

 

  • ANNA TILAA LIIKKUMISELLE. Väistätähän aina apuvälineiden kanssa liikkuvaa. Esim. pyörätuolin kanssa tulee minun jatkuvasti tutkailla maastoa, ja tehdä suunnitelmia kulkureiteilleni. Se, että sinä otat pienen sivuaskeleen, on pieni teko sille, ettei minun tarvitse kiertää jostain kauempaa. Suullinen pyyntö väistää, tarkoittaa useammin enemmän kuin 1cm, annathan siis tilaa. Varsinkin pimeän tullen väkijoukossa liikkuminen saattaa olla jopa vaarallista, joten turvallinen kulku on kaikille suotavaa. 

 

  • HUOMIOI MYÖS ALHAALTA TULEVAT ÄÄNET. Tämä onkin jo hivenen vaikeampi asia, mutta toivoisin sinun ottavan sen huomioon. Mikäli kuljen väkijoukossa, saattaa minut olla hankala huomata, sillä olen  ainakin puoli metriä matalampana. Jos siis kuulet jostain äänen "anteeksi, sori, sori, anteeksi", mutta et heti paikallista puhujaa, katsahdathan myös alas! Siellä saatan olla minä jumissa keskellä väkijoukkoa, kasvot muiden peppujen korkeudelle (ahtaanpaikankammo iskee suht nopiaa tällaisissa tilanteissa yhdelle jos toisellekin, joten arvostan rivakkaa toimintaa). Saatat myös tuntea käden vyötärösi korkeudella, käden joka työntää sinua hellästi hieman sivuun. Ei, en itsekään pidä siitä, että joku koskee minuun kysymättä, mutta tällaisissa tilanteissa jäisin muutoin ilman happea sinne alas. Pahoittelen mikäli äänensävyni on välillä käskevä, mutta voit vain kuvitella kuinka turhauttavaa tuollaiset tilanteet välillä ovat, varsinkin kun niillä anteeksipyyntöhuudoilla saa äänensä helposti käheäksi.

 

  • EMME JONOTA AINA SAMOIHIN PAIKKOIHIN. Kyllä, me suomalaiset osaamme jonottaa, mutta minä en välttämättä jonota samaan paikkaan kuin sinä, joten jälleen pyydän tilaa liikkumiseen. Pyörätuolikatsomot saattavat olla siellä ihmismassan keskellä, mikäli olen sinne matkalla, ei se ole sinulta mitään pois. Kaikkiin ruokakojuihin tms. ei välttämättä myöskään ole esteetöntä pääsyä, tai jono saattaa kulkea sellaisessa maastossa, etten sinne pääse. Näin ollen saattaa olla, että joudun tekemään tilaukseni jostain toisesta kohdin, en kuitenkaaan yritä ohitella jonoissa. Mikäli ohitan sinut wc-alueen jonossa, on syy yksinkertainen: Minä jonotan inva-wc:hen, joita on rajattu määrä. Mikäli tavallisia bajamajoja on saatavilla, ethän käytä inva-wc:tä.

 

  • PYÖRÄTUOLIKATSOMOT EIVÄT OLE KAIKILLE. Vaikka saattaisikin vaikuttaa kivalta idealta hyppelehtiä pyörätuolikatsomoon joraamaan, ovat ne valitettavasti tarkoitettu vain heille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat. Saatat kuitenkin nähdä pyörätuolikatsomoissa myös tervejalkaisia henkilöitä, he ovat avustajia, he eivät olisi katsomossa mikäli minä en siellä olisi.

 

  • ANNA MINUNKIN NÄHDÄ. Kaikkialla ei ole pyörätuolikatsomoja, mutta silti olisi kiva nähdä jotain. No ainakin muuta, kuin edessä seisovan peppu 10cm päässä kasvoistani. Jätäthän ympärilleni siis tilaa näkemiselle, ja musiikista sekä taiteesta nauttimiselle. Todennäköisempää on, että sinä näet minun takaani, mutta minä en sinun. Ethän myöskään koske minuun, sillä helläkin kosketus saattaa aiheuttaa vahinkoa keholleni.

 

  • ÄLÄ AUTA ILMAN LUPAA. Tarkoitat varmastikin hyvää, mikäli haluat auttaa, mutta muistathan pyytää siihen aina luvan? Se että lähtisit työntämään pyörätuoliani ilman lupaani, on sama asia kuin joku nappaisi sinut syliinsä ja lähtisi vain kävelemään. On myös täysin eri asia mikäli olet työntänyt jotain sairaalassa kuljetuspyörätuolilla, kuin että työntäisit minua aktiivituolissani. Pahimmassa tapauksessa aiheutat minulle vaaratilanteen, josta auttaminen on kaukana. Ethän muutoinkaan koske minuun.

 

  • AVUSTAJA(T) SEURAA MINUA. Ethän estä minun kulkuni lisäksi avustajani kulkua? Sille on syynsä, miksi avustajani on seuranani koko ajan, eikä häntä saa minusta erottaa. Valitettavan usein on myös tilanteita, jolloin avustajani joutuu toimimaan henkivartijanani. Pidäthän mielessäsi siis sekä sinun, että minun viihtyvyyden, mutta meidän molempien turvallisuuden?

 

  • KAIKKI VAMMAT EIVÄT OLE NÄKYVIÄ. Huomioithan, että festareilla käy monenlaisia henkilöitä. Joidenkin musiikkimaun saatat tunnistaa jo bändipaidasta, mutta kaikkia vammoja et. Ethän kyseenalaista toisen vammaa, tai erityisyyttä, hän varmastikin itse tuntee itsensä. 

 

Miltä tällainen tapahtuma sitten näyttää pyörätuolista käsin? Viime vuonna tältä, ehkäpä tänä vuonna hieman toiselta?

Ladataan...

Pages