Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Senso-rexin kanssa, tuote saatu bloginäkyvyyttä vastaan.

 

Uni, lepo, ja turva, mitkään niistä eivät ole minulle helppoja asioita. Kuitenkin jokapäiväisessä elämässä olisi tärkeää saada levättyä kunnolla, jotta jaksaa hetkestä toiseen. Sairauteni ja olotilani aiheuttavat vaikeuksia niin monella eri saralla, että moniin tilanteisiin olen tarvinnut erilaisia apukeinoja. Monissa hetkissä on kuitenkin helppoa, mikäli apu on lähellä. Yksi tällainen erilaisiin tilanteisiin soveltuva asia, joka auttaa eri tavoin, on painopeitto. 

 

 

Mutta mikä painopeitto sitten oikeastaan on?

Painopeiton toiminta perustuu kevyeen painalluksen tunteeseen keholla stimuloiden lihaksissa olevia reseptoreita. Se tehostaa kehon melatoniinin tuotantoa, joka puolestaan auttaa nukahtamaan nopeammin. Peitto stimuloi myös serotoniinin, eli niin sanotun onnellisuushormoonin, erittymistä. Tämän ominaisuuden ansiosta peitto lievittää stressi- ja jännitystiloja. Lisäksi tutkimukset ovat osoittaneet, että peitto vähentää kehon stressihormonin, eli kortisolin, tuotantoa.

 

Vuosien varrella olen kokeillut erilaisia painopeittoja eri paikoissa eri tilanteisiin. Kokeilemalla olen oppinut millainen peitto on juuri minulle soveltuvin: pieniä painoja tasaisesti jaoteltuina koko peiton alueelle. En ole kokenut isoja palloja kovin miellyttäviksi painoiksi, en verkkopainoja, en ketjuja. Miksi sitten pienet painot? Ne jakaantuvat tasaisesti, mutta niitä ei tunne peiton läpi. Senso-rexin painopeitoissa painona käytetään lasisia ja silikonisia mikrokuulia, paino on olemassa, mutta niin tasaisena ettei niitä huomaa.

Pienet mikrokuulat takaavat paitsi tasaisen painon, myös hygienisyyden. Tätä peittoa voi pestä tavallisessa pesukoneessa, jolloin puhdistus on helppoa. Ajattelin aiemmin, että olisin tehnyt painopeiton itse, käyttäen makaronia tai kuivattuja herneitä painona. Hygienisesti puhdistetun peiton sijaan olisin saanut nostaa pesukoneestani makaronilaatikkoa, tai hernekeittoa. Hmm... Ei kovin houkuttanut.

 

 

Painopeittoja on useampia eri painoisia, joten alkuun saattaa vaikuttaa hankalalta päättää, mikä paino olisi juuri itselleen sopivin. Yhtenä ohjenuorana voi pitää sitä, että peitto olisi noin 10% oman kehon painosta. Mutta tärkeintä on se, että peiton alla makaavan tulee pystyä itse siirtämään peitto pois päältään. Vangiksi peiton alle ei siis saa jäädä. Käytän itse 10kg painoista peittoa, jonka olen kokenut juuri sopivaksi. Vaikka peitto saattaa tuntua todella raskaalta, varsinkin sen suuren koon takia, ei se ole sitä päälle vedettynä. Paino jakaantuu niin tasaisesti ja pehmeästi, ettei olo sen alla ole raskas. Itselläni on sänky seinän vieressä, joten asettelen painopeittoni aina seinää vasten niin, että saan sen helposti vedettyä päälleni. 

 

Olen kokenut painopeitosta hyötyä monissa eri tilanteissa. Jalkojeni turvotukset lievenevät nopeammin, mikäli vedän peiton niiden päälle. Koen oloni helpommaksi, mikäli kykenen kokemaan kehoni äärirajoja paremmin, ja juuri tähän painopeitto on erinomainen. Huomasin aiemmin, että aina nukkumaan mennessäni vedin peittoni tiukasti ympärilleni, niin ettei missään kohdin ollut ilmaa. Paniikki- tai dissosiaatiokohtausten olen koennut helpottavan nopeammin, mikäli olen kohtauslääkkeen oton jälkeen vetänyt painopeiton päälleni. Kun tunnen ja ymmärrän paremmin missä olen ja miten, on helpompi pysyä siinä hetkessä juuri silloin. Niin, painopeitosta on paljon hyötyä moniin eri tilanteisiin ja itselleen soveltuvia käyttötarkoituksia löytää kokeilemalla. 

 

 

Valitsin itselleni Senso-rexin valikoimasta peiton, jossa on plyysinen päällys. Päällinen on hieman eri tuntuinen eri puoliltaan, joka tuo miellyttävyyttä käyttöön. Peiton saa pysymään oikealla kohdallaan päälisessä pienten sidontanauhojen avulla, mutta peiton voi laittaa myös minkä tahansa pussilakanan sisään. 

 

Olen nyt käyttänyt aktiivisesti kyseistä painopeittoa yli kuukauden, enkä voisi olla tyytyväisempi. Juuri matkalla ollessani huomasin, kuinka oikein kaipasin painopeiton tuomaa tasaista miellyttävää painetta. Kuten aiemminkin sanoin, ei tasaisesti jakautuva paino tunnu itsestään painavalta, vaan kehon päällä levätessä tuo se ennemminkin turvallisuutta. Painopeittoja onkin joskus verrattu halaukseen, enkä ihmettele.

 

 

Senso-rex haluaa tarjota Lusikoita kiitos. blogin lukijoille -10% alennuksen. Voit hyödyntää alennuksen käyttämällä tilauksessasi alennuskoodia:

Lusikoitakiitos

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En muista enää miltä kivuttomuus tuntuu. Millaista olisi kokea hetki, jolloin mihinkään ei sattuisi? Tiedän että omalla kohdallani ei ole edes realistista ajatella, että joskus tulevaisuudessa ilman kipujani kulkisin. Niin, vaikka lääketiede kehittyy koko ajan, ovat sairaudet tuhoa jo vuosikaudet tehneet. Kymmenen vuotta siitä tänä vuonna tulee, kymmenen kivuliasta vuotta. Tuo luku kuullostaa epärealistiselta, että 31-vuotiasko jo kymmenen vuotta kivun vankina? Niin se vain on, ja tulee olemaan.

 

Vaikeat krooniset kivut muistuttavat olemassa olostaan jokainen hetki, ne ovat siinä aina. Tietynlaiseen kiputasoon turtuu, siitä tulee oman kipuasteikon normaali, mutta ystävää ei kivusta saa. Haamuna se leijailee ympärillä koko ajan, vaikuttaen paitsi fyysisesti myös psyykkisesti ja sosiaalisesti. 

 

Kehoni verhoutuu kipupiirroksissa aina useiden värien kirjoon, peittäen lähes jokaisen kohdan. Neljä kroonista kipuoireyhtymää pitävät minut otteessaan, ja aiheuttavat monia muitakin oireita, kuin pelkkää fyysistä kipua. En haluaisi antaa kivun määrittelevän minua, mutta se on valtava osa minua, joka vaikuttaa kaikkeen. 

 

Vuosikymmenen aikana olen hoitanut kipujani jos ja millä. Olen kokeillut rankkojakin hoitomuotoja, suostunut suuriin leikkauksiin joiden tehosta ei tietoa ollut, yrittänyt kaikenlaista, kokenut hoitamattomuutta, jäänyt yksin kipujeni kanssa, ja polkenut byrokratian suossa. Silti, suurimman osan ajasta yritän vain jaksaa ja pärjätä. 

Mikä alkoi käsistä, on vallannut kehoani vuosi vuodelta enemmän, tuhoa paljon aiheuttaen. Kivut tulevat olemaan läsnä ainiaan, mutta miten kehoni ja mieleni jatkossa tätä kaikkea jaksaa? Sen näkee oletettavasti seuraavan vuosikymmenen alkaessa.

 

Aiemmin kivusta:

Salama selkärangasta läpi, miltä kivut tuntuvat juuri nyt? - Kipu kehossani - Mitä sairaudet ovat pois vieneet - Nää on mun jalat - Syyt pyörätuolin takana - Kipuihin herääminen - Äänessä kipupotilas - Pyörätuoli on minulle mahdollistaja, Kipu Companyn vieraana - Ei kivutonta hetkeä - Miten elää kivun kanssa, Inhimillinen tekijä - Kivun tahrima - Kaikesta tästä pahasta on pakko tulla jotain hyvää

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Minä olen lomalla. Kolme sanaa joiden näkeminen tuntuu vieraalta. Kuten sekin, että useampi henkilö on minulle lähipäivinä sanonut, kuinka olen tämän lomani ja matkani todellakin ansainnut.

 

Matkustaminen oli ennen minulle yksi tärkeä henkireikä, henkireikä jota ilman olisi ollut vaikea hengittää. Nuorempana matkustin paljon ja usein, useampaan otteeseen myös täysin yksin ympäriinsä. Minulla oli usein tunne, että minun täytyy päästä pois, kauas jonnekin muualle. Kun olin matkalla jossain kaukana kotoota, tunsin olevani lähempäni kotia. 

 

 

Kun sairauteni vaikeutuivat huomattavasti, eri tilanteet johtivat siihen, että minun oli luovuttava matkustamisesta ainakin tietyin osin. Elämä ei vaan aina mene niinkuin sen haluaisi, toiveajattelu ei ole aina realistista.

 

Nyt kuitenkin minulle mahdollistui tilaisuus lähteä reissuun, joka pitää sisällään varmasti hienoja elämyksiä. Seuraavat pari viikkoa olen toisella mantereella, ja seilaan myös Karibialla.

Mikäli haluat nähdä pätkiä reissustani, onnistuu se parhaiten Instagramissa stoorien puolella. Nettiyhteydet tietenkin määrittelevät sen, kuinka videot latautuvat. Kovin aktiivisesti, tai stressiä ottaen, en aio reissusta päivittää sillä kyllä, tämä on lomani kaikesta.

 

Viime vuodet ovat olleet tuskastuttavan rankkoja, niin etten vieläkään kunnolla usko tämän matkan nyt toteutuvan. Mitä tahdon matkaltani eniten? Vapautta.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Helpottunut, se on päälimmäinen tunne vuoden vaihtumisesta, tai lähinnä siitä että vuosi 2018 päättyi. Tavattoman raskas vuosi on nyt takana, vaikkakaan eihän periaatteessa mikään ole eri tavoin, kuin muutama päivä sitten. Miten juhlistin vuoteen 2019 siirtymistä? En mitenkään, yritin vain nukkua ja paeta mennyttä vuotta. Vaikka uudenvuodenaatto merkitsee itselleni myös syntymäpäivää, oli yksinolo ja nukkuminen minulle ainoa ja tärkein asia sille päivää. 

 

On muutamia ihmisiä, jotka tietävät kuinka rankka vuosi 2018 minulle oli, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka olen jakanut vaikeuksiani myös blogin ja Instagramin puolella, on paljon jäänyt piiloon. Olen jättänyt kertomatta ensiapukäynneistä, epäreilusta kohtelusta, menetyksestä, kauhun hetkistä, ja ristiriitojen aalloilla seilaamisesta. Niin, pinnan alla on ollut vielä paljon, liian paljon.

Totaalinen uupumus näyttäytyi blogin postaustahdissa, ja siitä koen häpeää. Tein kuitenkin paljon yhteistöitä, jotka liittyivät blogiin tai kokemuskouluttajuuteeni. Viime vuoden yksi hienoimmista hetkistä oli saada kutsu osallistua SuomiAreenan paneelikeskusteluun moniäänisemmästä mediasta. Kovin pienenä ja vähäpätöisenä itseni tunsin, mutta silti ääntäni esille koitin nostaa. Tuo kesähelteillä käyty keskustelu on nähtävissä vielä täällä. Annoin pitkin vuotta myös useampia haastatteluita, sekä lyhyitä kommentteja kipupotilaan näkökulmasta, että myös laajempia katsauksia toisenlaiseen elämääni. Ne viestit jotka tavoittivat minut noiden juttujen jälkeen olivat koskettavia, tavalla jos toisella.

 

Vaikka viime vuoteen kuuluikin hienoja hetkiä, on suurin osa vuodesta minulle yhtä sumua. Sumua, joka tiheni masennuksesta, huolesta, pelosta, salailusta, kauhusta, kivusta, piilottelusta, epätoivosta, näköalattomuudesta, ja vaikka mistä. On vaikea kulkea sumussa ilman valoja, kun suunta on kadoksissa. Vuoden aikana olin yhteensä neljä viikkoa laitoskuntoutuksessa, ja viisi viikkoa sairaalahoidossa. Silti tuntuu, että viime vuonna olisin lähinnä vain maannut sängyssä, ja lähinnä vain toivonut että tulisi yö, jonka jälkeen siirtyisin päivästä seuraavaan. Niin, vaikka se seuraava päivä ei sen parempi olisikaan.

 

Mitä tuleva vuosi voisi tuoda mukanaan? Toivottavasti uskallusta. Juuri ennen kuin vuosi vaihtui uskalsin tehdä asian, jota olin pohtinut aivan liian pitkään, ja johon moni henkilö oli minua patistellut. Olin täysin väsynyt asiaan ja sen tuomiin haasteisiin, että päätin uskaltaa. Kannattiko se? Ehdottomasti. Vaikka kyse oli vain yhdestä asiasta, sain hengitettyä hieman vapaammin.

Uskaltaminen on suuren suuri haaste, ja se tuo mukanaan pelkoa. Mutta ympärilläni on onneksi henkilöitä, joiden tiedän haluavan olla minun tukenani uskaltamisessa. Täytyisi vain myös osata luottaa, luottaa siihen että en voi aina olla varma lopputuloksesta, ja että se on ihan okei. 

Uudenvuodenlupauksia en tee, enkä myöskään laita liikaa painoarvoa sille, että nyt olisi täysin uusi vuosi alkamassa alusta. Olen helpottunut siitä, että viime vuosi loppui, mutta samalla suurin osa asioista jatkuu jatkumona siitä huolimatta mitä kalenterissa lukee. 

 

Kiitoksen sanat haluan vielä kirjoittaa teille kaikille. Ne kommentit, viestit ja yhteydenotot mitä blogin kautta saan, ne ovat arvokkaita! Useampi on tullut julkisilla paikoilla keskustelemaan, tai kiittämään, ja myös nuo kohtaamiset ovat olleet ilahduttavia. Kiitos teille, jotka olette matkalla kulkeneet!

 

////

Muistathan että voit seurata minua myös Instagramissa? Kontrasteja täynnä oleva elämäni päivittyy sinne useammin, tervetuloa mukaan. Löydät minut käyttäjätunnuksella @Lusikoitakiitos

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kotiuduin keskiviikkona psykiatrisesta sairaalasta kahden viikon intervallihoitojakson jälkeen. Vakava masennus, dissosiaatiohäiriö, vaativa persoonallisuus, ja monet muut psyykkeen oirehdinnat veivät minut sairaalaan. Irtiotto liian sairaasta ja kuluttavasta arjesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani osastolla, itseasiassa tämä oli tämän vuoden kolmas hoitojaksoni kyseisellä osastolla. Olen nuoreen ikääni nähden viettänyt paljon aikaa erilaisilla sairaalaosastoilla, joista viime vuodet psykiatrian puolella. Koska kokemusta siis on, päätin tehdä lyhyen listauksen perustuen osastoon, missä viime ajat olen ollut hoidossa. Plussat ja miinukset pöytään siis tästä suljetusta osastosta!

 

 

PLUSSAT

 

- hoitohenkilökunta. Lääkäreitä harvemmin tapaa, mutta sairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat tärkeimmässä asemassa hoitojakson aikana. Henkilökunta jonka kanssa voi heittää läppää säälittävän näköisestä päiväkahvipullasta, mutta joiden kanssa puhua myös kipeimmistä asioista. Helposti lähestyttävät hoitajat tuovat turvaa, ja tukea. Se, että heistä jokainen tuo lohtua hoitojakson lopussa kertomalla, että tänne saa aina tulla uudestaan. 

 

- irtiotto muusta maailmasta. Sairaalassa ollaan hoidettavana oloa varten, siellä ei tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun. Ihan näin helppoa asia ei itselleni ole, vaan nytkin tein osastolta käsin juttuja, jotka olisivat voineet odottaa. Minut tuntevat hoitajat sanoivatkin heti hoitojakson alussa, että tehtäväni oli olla sairaslomalla, ja että minun pitäisikin ilmoittaa eri tahoilla olevani nyt sairaslomalla vain itseäni varten. Niin, sairaalassa ei ole paljoa muita velvotteita, kuin osallistua hoitoonsa. Vaikka osastolla onkin omat aikataulunsa ja rutiinit, voisi sairaalaelämän sanoa olevan riisuttua. On aikaa itselle, ja sen tulisi olla tärkeintä.

 

- Hoito. Niin ylipäätään se, että pääsee ja saa hoitoa. Se ei ole aina niin yksinkertaista, voin sen vaikka itse todistaa. Mutta se, että saa hoitoa, se on tietenkin suuren suuri plussa.

 

Yksilöllisyys, ei kategorioihin tuputtamista. Sain jäädä pois esim. Tietoisen läsnäolon harjoituksista, sillä ne eivät sovellu dissosiaatiohäiriöiselle. Koska henkilökunta tiesi, kuinka rakas koirani on minulle, sai tuo pieni tykinkuula tulla luokseni kannettuna. Hän sylissäni oli hetken helpompaa.

 

Asennoituminen, eri tilanteisiin. Kertaakaan ei minun tarvinnut perustella tai anella tarvitsemiani kipulääkkeitä, vaan sain listallani olevat lääkkeet aina pyynnöstä. Valitettavasti tämä ei ole kaikkialla niin itsestäänselvää. Arvostin myös asennoitumista paniikkikohtauksiin ja vastaaviin tilanteisiin, kukaan ei hätääntyneenä tehnyt asiasta isoa showta, ja minulle itselleni annettiin päätäntävalta, miten tahdon toimittavan, jotta oloni tasaantuisi.

 

 

 

MIINUKSET

 

-Yökierrot. Vaikeat univaikeuteni eivät jätä rauhaan sairaalassakaan, ehei. Vaikka yöhoitajien tekemät kierrot ovatkin tärkeitä, haittaavat ne öitäni. Herään joka kerta ovenavaukseen ja tervehdin hoitajaa, vaihdan muutaman sanan, jonka jälkeen laitan Netflixin uudelleen pyörimään, josko vielä nukahtaisin. Nukun sairaalassa huomattavasti vähemmän kuin kotona, eivätkä yökierrot ole tähän ainoa syy, mutta iso miinus kuitenkin.

 

-Ovi, jota ei pysty itse täysin kontrolloida. Minä hetkenä tahansa saattaa joku koputtaa ja avata ovesiovesi, astuen sisään. Traumaperäinen stressioireyhtymäni tekee tästä asiasta erityisen hankalan, ja kotona yksi ihanimmista asioista onkin asuntoni ovi.

 

-Roolien vaikeus on asia jonka kanssa kamppailen sairaalahoidossa jokainen kerta. Koska olen tottunut olemaan auttaja, on minun vaikea asettautua potilaan rooliin. Otan osastoilla tarkoituksellisesti etäisyyttä muihin potilaisiin, koska menen niin herkästi auttajan rooliin, jolloin sitten taas unohdan itseni. Eräällä toisella osastolla ongelmaksi muodostui välillä se, että useammat potilaat tiesivät minut vapaaehtoistöistäni, tai olivat lukeneet koko blogini. Tuolloin asetelma oli hivenen hankala. On vielä paljon työtä tehtävänä, jotta olisin välillä vain se tasa-arvoinen potilas.

 

-Ruoka on asia, josta joidenkin mielestä ei saisi valittaa. Valitettavasti vain minä en kuulu siihen ihmisryhmään, jotka vain iloitsevat kun pääsevät valmiin pöydän ääreen laitosruokia syömään. 

 

-Kupla, niin sairaalaelämä ei sinänsä ole oikeaa arkea tai elämää. Se on oma kuplansa, jonka sisällä on uloskirjaamispäivään asti. Se mikä kuplasta tekee hankalan, on sen irrallisuus avohoitoon. Eri instanssit ja sote-palvelut saisivat jatkossa tehdä enemmän yhteistyötä, jotta irralliseen kuplaan ei tarvitsisi astua.

 

-- Potilashuoneiden viihtyvyyteen voitaisiin panostaa oikein urakalla, mielellään jo ennen uuden sairaalan rakentamista. Vehreä taulu seinällä ei paljoa viihtyvyyttä pieneen yksiöön tuo. Sängyt ovat sitä luokkaa, että oma kehoni menee osastolla aina huonompaan kuntoon juurikin sänkyjen vuoksi. 

 

 

Niin, tällaisia mietteitä tähän väliin. Onko siellä jollain samanmoisia ajatuksia?

Ladataan...

Pages