28 tuntia kotona.

Perjantaina kello yksi kaartoi hopeanruskea taksi sairaalarakennuksen eteen. Vaaleahiuksinen naiskuljettaja puhua pälpätti koko lyhyen matkan ajan siitä, kuinka lähes kaikki on pielessä, niin liikennejärjestelyissä, kuin ovien sijainneissa. Minä katsoin ikkunasta ulos, niin pitkälle kuin pystyin. Kun kotipihassa kelasin pyörätuolini kohti ovea, vedin syvää henkeä, ennen kuin painoin avainteni kaukosäädintä oven aukaistakseni. Kynnyksen ylitettyäni haistoin sen, vielä tuoreelta tuoksuvan maalin, kodilta tuoksuvan talon. 28 tuntia, sen verran minulle tunteja kotilomalle jaettiin. 

 Ensimmäistä kertaa kuukauteen minä kotonani olin, niin että sohvallekin kerkesin istahtamaan. Istahtamaan siihen nurkkaan, josta Tampereen katot näkyvät, mutta josta myös televisiota seurata voi. Istuessani siinä tutussa nurkassa olin onnellinen yhdestä asiasta: Minulla oli ovi, ovi jonka laittaa kiinni.

Ovesta ei astuisi kukaan, eikä minun tarvitsisi asuntoani tuntemattomien kanssa jakaa, ei yöpöydälläni hoitajakelloa riippuisi. Minä olin kotona, kotona jossa oli ovi. Iltapäivällä minä oven kaksi kertaa tuntemattomalle kuitenkin avasin. Ensimmäisellä kertaa käteeni ojennettiin ruskea paperikassi, joka sisälsi malesialaista ruokaa. Toisella kertaa käteeni ojennettiin valkoinen paperikassi, joka sisälsi vaahtokarkin ja juustokakun makuista jäätelöä. Minulla oli kotini, oli ruokaa, oli tunteja.

 

Tunteja 28, niin niitä oli, mutta ihmeellisyyksiin en tuntejani käyttänyt. En. Minä siinä nurkassa istuin. Istuin. Koti tuntui kodilta, mutta samalla niin vieraalta. Vaikka kotiloma hengähdystauolta tuntuikin, en voinut kuin ajatella, että tällä hetkellä minun paikkani on sairaalassa. Jotta oppisi hengittämään, hieman vapaammin, eikä tarvitsisi henkeä haukkoa. 

 

Sänkyni tuntui kaipaukselta, kaipaukselta joka halaisi pitkään kadoksissa ollutta. Lakanat silittivät olkapäitäni, kietoivat pehmeyteensä. Mutta silti, silti niin kadoksissa itseni tunsin.

 

Ennen sairaalaan palaamista serkun kanssa neuleita ja huiveja ostoksilla hypistelimme, ja kakkuja laukkuuni pakkasin. Paluu sairaalaan, se koitti nopeasti. 28 tuntia kotona, ne olivat ja menivät.

 

Seuraa Lusikoita kiitos. myös täällä:Instagramissa: @lusikoitakiitosFacebookissa: www.facebook.com/lusikoitakiitos