Kiitos sinä (osa 6).

 

Kirjoitus on osa julkaisusarjaa, jossa ilmaisen kiitokseni jollekin henkilölle, joka on ollut osa elämääni joko vain hetken häivähdyksen, tai pidemmän aikaa. Pääasia, että henkilö on kiitoksensa minulta ansainnut. 

 

 

Kiitos sinä serkkuni U.

 

Lapsena muistin sinut serkkuna, jolla oli punertavat hiukset. Mummumme ja pappamme makuuhuoneessa oli lipaston päällä valokuvia, sinusta oli kuva otettuna rippipäivänäsi. Punaiset pitkät hiukset, ne kehystivät kasvojasi. Ikäeroa meillä on yli kymmenen vuotta, olemme syntyneet eri vuosikymmeninä, joten lähinnä tapasimme lapsuudessani vain sukujuhlissa. 

Mikä meitä on viime vuosina lähentänyt? Elämä. Elämän nurjat puolet. 

 

Nurjan puolen rumuutta ei täysin pimeässä näe, siihen tarvitaan valoa. Emme ole nähneet samaa nurjaa puolta, mutta muistan sinun sanoneen useamman kerran: ”Mikään ei ole enää entisensä.”

Vaikka olimmekin valkoisessa korkeassa rakennuksessa useampaakin otteeseen samaan aikaan, olimme siellä täysin eri syistä, ja eri rooleissa. Emme niiden seinien sisällä kohdanneet, vaan aina ulkopuolella. Me ymmärrämme asioita, joita toiset kauhistelevat. Me osaamme heittää vitsiä asioista, joita muut pelkäävät. Me osaamme olla me, ainakin välillä.

Minä sinua kovin ihailen. Se valo ja ilo, se innokkuus. Mutta yksi niistä asioista, joita sinussa kovin arvostan, on se että olet pakon sanelemana oppinut, että elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ole kalenterin sivuilla, tai vaikka olisikin, saattaa joku tai jokin repiä nuo sivut kesken tavallisen päivän, eikä mikään ole enää kuin ennen. 

Kiitos sinä, joka vaikealla polulla useita autat. Polulla, jolle kenenkään ei kuuluisi joutua astumaan. Kiitos sinä, että olet sinä. Omanlaisesi pilkkuihin ja punaiseen verhoutunut nainen. Minni Hiiri.