Kiinnostus kurjuuteen.

Viikonloppuna sitä ajattelin, ääneen siitä keskustelin. Miksi kurjuus on kiinnostavampaa, kuin onni? Mikä siinä on, että taakseen pimeämmät varjot  saavat kirjoitetut kirjaimet, vaikuttavat lailla kimalluksen vetävän puoleensa tiukemmin, kuin puhtaammasta valosta sädehtivät sanat? Vaikka pintaa valaisevasta onnesta kertoisikin, voittavatko vaikeuksien säröt mielenkiinnon?

Puhun, kirjoitan ja kuvaan. Esiinnyn ja piilotan. En huomiosta sitä tee, ei kuulija- tai lukijamäärällä merkitystä itselleni tilastollisesti ole. Millä on merkitystä on se, miten viestin saaja sen käsittelee ja tulkitsee. Kuinka sanomani ymmärretään. Siksi pyrinkin kertomaan asioista useammilta eri näkökulmilta.  Kivusta ja sairastamisesta kokemuksieni kautta puhun, mutta koska elämäni ei vain niiden täyttämää ole, käsittelen myös muita aiheita. 

Sen huomion olen kuitenkin tehnyt, enkä ole tässä ainoa, että traagisimmat ja vaikeimmat asiat herättävät ihmisten mielenkiinnon suuremmin, kuin ne elämän osa-alueet jotka suurimman osan arkeen kuuluvat. Ehkäpä siinä se vastaus onkin: 

Asiat, joiden ei ajattelisi tapahtuvan, ovat kierolla tapaa viehättävämpiä, kuin tavallisuuden onni. 

Mikäli elämässä on paljon epäonnea, saattaa elämän tavallisuus näkyä onnena vain henkilölle itselleen. Epäonni ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti kauhua, siinä missä onni ei automaattisesti maalaa kauneutta. Jokainen elää kuitenkin omanlaista tavallisuuttaan, joka tarkoittaa sitä, että jonkun elämän pieni särö, saattaa vaikuttaa toiselta katastrofilta, mutta on todellisuudessa vain pieni kompastuskivi. Samantyylinen asia, kuin kipuasteikkoa kysyttäessä: Jonkun kolmonen on toisen kymmenen, ja toisen seitsemän on jonkun kakkonen. Niin, jokaisella on ne omat asteikkonsa, usealla elämän osa-alueella.

Miksi en itse halua kirjoittaa vain sairastamisestani, vastoinkäymisistä ja taisteluista? Koska en halua kietoutua liikaa siihen peittoon. Olisi liian helppoa jäädä vain sinne kuvitteellisen peiton alle makaamaan, kuin avata silmän myös muille asioille. Turhan helposti sitä myös asettelisi kaulaansa kärsivän mitalia, sellaista, jota kiillotetaan vain kärsimyksellä, ja jota muut sitten suut auki ihastelesivat, sekä säälisivät. Olen nähmnyt tätä liiankin usein. Ei epäonnessa ja huonossa tuurissa ole mitään ihannoitavaa, sitä vain tapahtuu, joillekin enemmän kuin toisille. 

Säröjä. Niitä on meissä kaikissa. Ne kiinnostavat, saattavat kiehtoakin, mutta joitain myös pelästyttää. Siispä myös onnen säteille ja tavallisuuden valolle tulisi avata silmänsä. 

Mietin pitkään tämän kirjoituksen julkaisemista, ehkäpä hieman liian pitkään. Useimmiten nimittäin on niin, että ne nopeimmin ja spontaanisti kirjoitetut tekstit ovat niitä aidompia. Mutta toivottavasti väärinymmärrystä ei kirjoitus kenenkään mieliin tullut.

Kerrottakoot kuitenkin vielä, että vaikka blogini luetuimmat kirjoitukset ovat kaikki sieltä kurjimmasta päästä, on heti niiden jälkeen ”Kiitos sinä” julkaisusarjan tekstejä. 

Kiitos sinulle, joka olet kurkistanut vaikeuksiin, mutta joka olet ymmärtänyt elämässä olevan myös paljon muuta.