Raajani, minun raajani.

Tämä ei ole kirjoitus jalkafetisseille. Tämä ei ole kirjoitus erityisesti kenellekään. Tämä on kirjoitus raajoista, minun raajoistani. Neljä kappaletta niitä on: kaksi kättä, kaksi jalkaa. Kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Raajani, minun raajani.

Joku pimeä ja satuttava on ne vallannut, vallannut jo vuosikausia minun raajani. Kipu, kipu niin kova, että jos joku ehdottaisi mahdollisuutta nukuttaa raajani muutamaksi kuukaudeksi, jos sitten voisin muutaman viikon paremmin, suostuisin heti. Neulaa suoneen ja nukutusainetta, tänne kiitos heti. Mutta se ei auta. Ei. Aivan näin laajasti sitä ei ole toki ikinä tehty, mutta nukutusainetta on kehooni monia kertoja tiputettu, mikäli kipuni siitä alenesivat. Mutta ei, en kivuttomaksi muuttunut, enkä muutu. Raajani, minun kipuisat raajani.

Mutta onko tämä minun kehoni? Ovatko raajani yhteydessä kehooni? Ovatko raajani kipuisat, vai olenko minä kipuisa? Hauras. Kehoni ja mieleni yhteys, niin siitä on kirjoitettu, niin siitä on sanottu, niin minä olen myöntänyt. Kipu, se on yhteyden siltaa pois nakertanut. Pala palalta murentanut. 

Sairauteni on tehnyt muutoksia aivoissani. Autonomisen hermoston sairaus muuttaa toimintoja. Kipu, se on tällaisessa sairaudessa jotain suurempaa. En tiedä missä raajani ovat. En tiedä mikä kohta niitä liikuttaa. En hahmota mihin alueelle niistä kosketaan. En tiedä peilistäkään katsomalla olenko oikeassa asennossa vai en. En tiedä miten käskyjä nopeammin raajoilleni antaa. En tiedä millaiset raajani ovat.

Joudun puhumaan raajoistani usein. Palastelemaan sanomiseni. Eriytän puheissani raajani minusta erillisinä olevina asioina. Niissä on niin paljon pahaa, niillä on oma tahtonsa. Silti, ne ovat raajani.