Tik tak. Tik tak.

Jos täysin rehellisiä ollaan, ei se sanonut tik tak. Se sanoi jotain aivan muuta, se kermanvärinen kello kellertävällä kuntoutuslaitoksen seinällä. Seinällä, jota sairaalasängyt ja kolkot mäntykalusteet olivat kolhineet. Siinä seinällä se kello oli, ja sen alapuolella kirjoituspöydällä toinen kello. Pieni valkoinen herätyskello, sellainen, joka ei montaa kolikkoa rahapussista varasta. Yhdessä ne kellot muodostivat kuoron, piinaavan kuoron. Kuoro, joka kovensi migreeniä. Kuoro, joka tiukensi ahdistusta. Kuoro, joka lauloi. Tik tak. Tik tak. 

Kielteistä puhetta, sitä ne lauloivat. Toinen seinällä, toinen pöydällä. Siksi sitä laulua eräs tuntemani henkilö kuvailisi, kielteiseksi puheeksi. Tik tak. Tik tak. Ne sanat, ne lauseet, ne puheet mitä ne kellot minulle rallattelivat, eivät ne mitään uutta olleet. Viikosta toiseen, päivästä seuraavaan, laulua, sitä kielteistä puhetta. Vääristyneitä uskomuksia, menneisyyden ikäviä kaikuja, piiskaniskuja ilmassa, painostavaa syyllisyyttä, pohjatonta riittämättömyyttä. Tik tak. Tik tak. 

Se oli ensimmäinen asia, johon huoneessa kiinnitin huomiota. Kovaääniset kellot, kellot jotka tikittivät. Se oli myös ensimmäinen asia, jota itselleni pyysin, voisiko kellot viedä huoneestani pois. Pieni pyyntö, mutta minulle niin suuri. 

Nyt eivät kellot huoneessa enää tikitä, mutta puhe kuuluu yhä. Kumpa sairaanhoitaja olisi kellot pois viedessään, saanut myös sen kai’un vaimennettua. Tik tak. Tik tak.