Voihan vee.
Vee-sana. Ei en tarkoita viiniä, tai kiistanalaista valaanpyyntiä, nyt puhun vammaisuudesta. Kimmokkeen tähän kirjoitukseen toi kaverini T, tällä julkaisullaan.
Voihan vee, kuinka sitä sanaa niin monipuolisesti ja eritavoin käytetäänkään, mutta kuinka niin moni ajattelee koko sanan todella yksioikoisesti. Olen itse ollut tilanteessa, jossa sanaa käytettiin kuvaamaan pyörätuolia käyttäviä henkilöitä, ja luotiin mielikuva, että vain he olisivat vee-kansaa. Olen ollut useissa tilanteissa, joissa joku on kokenut hävettäväksi sen, että joudun käyttämään vee-palveluita. Olen ollut tilanteissa, joissa on ihannoitu elämäni helppoutta, sillä vee tuo heidän mielestään paljon mahdollisuuksia. Olen ollut tilanteessa, jolloin en edes tiennyt olleeni itse oikeutettu veehen.
Hattaraa. Vaikeasti veemäinen (kaksoismerkitys pun intended) henkilö, joka saapui huvipuistoon vee-palvelulain kuljetuspalvelulla, mukanaan vee-palveluiden myöntämä henkilökohtainen avustaja.
Monelle on tullut yllätyksenä, kun olen kertonut, että joissain kohdin täytyy itse hakea, tullakseen määritellyksi vaikeasti vammaiseksi. Koska ilman määrittelyä, ei myöskään voida leimaa lappuihin lyödä. Kun sain ensimmäisen paperin kotikunnaltani, missä oli päätös erääseen vee-palveluun, näyttivät ne sanat jokseenkin vierailta.
”Tekemämme arvion mukaan, kyseessä oleva henkilö voidaan määritellä vaikeasti vammaiseksi, jonka vuoksi hän on oikeutettu….”
Ja näin oli neiti uuteen kategoriaan lyöty. Luokitukseen, jota kautta on mahdollista saada apuja arkeen niin, että pärjäisi. Puhuin tästä sanaparista vähän aikaa sitten lähipiiriini kuuluvan henkilön kanssa, ja hän sanoi ettei ikinä oikein osaa ajatella minua vaikeasti vammaisena. Syy tähän oli se, että minulla ei ole kehityksessäni häiriötä, kykenen itse tekemään elämääni vaikuttavia päätöksiä. Tämä todistaa vain sen, kuinka laajasta termistä tässäkin on kyse, vaikka tiettyjen kriteerien tuleekin täyttyä.
Mikä näissä hakemuksissa ja asioissa on inhottavinta on se, että kerta toisensa jälkeen joutuu käymään läpi elämän vaikeimmat asiat, ja todistelemaan niitä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Uuvuttavaahan se on, todellakin, varsinkin silloin kun mikään ei ole muuttunut.
”Kyllä, yhä edelleen menee huonosti, kiitos kysymästä. Tehdäänkö vaikka taas se sama päätös?.”
Ei minua itseäni se sana häiritse, ei vaikka joissain tilanteissa olisikin käytettävissä vaikka mitä muita sanoja sen tilalla. Vähän aikaa sitten puhuin ystäväni kanssa vammaiskortista, jota ollaan Suomeen suunnittelemassa. Itse olen ehdottomasti tämän vapaaehtoisen kortin kannalla, koska näin voisin helpommin osoittaa tarpeeni henkilökohtaiseen avustajaan eri tapahtumissa, ja paikoissa. Nykyisellään nimittäin puuttuu valtakunnallinen ohjeistus täysin siitä, joutuuko avustaja esimerkiksi maksamaan sisäänpääsymaksua paikkoihin, joihin avustettava haluaa mennä avustajan työaikana. Vammaiskortti, en minä koe nimitystä oikeastaan minään, mutta ymmärrän kyllä, että joidenkin mielestä se kuullostaa kauhealta. Mutta vee-sanaa itseään käytetään niin monissa paikoissa jo nyt, virallisissa asiayhteyksissä.
On kuitenkin surullista, kuinka niin moni käyttää sanaa väärin, luoden sen ympärille ilkeän kai’un, ja sadepilven yläpuolelle. Kumpa oltaisiin kohteliaampia, ystävällisempiä, ja suvaitsevampia toinen toisiamme kohtaan.
Vaikka papereissa lukisi kuinka monta vee-sanaa, on jokainen kuitenkin henkilö. Oma ainutlaatuinen yksilö.