”Kaikesta tästä pahasta, on pakko tulla jotain hyvää”.
Eilistä keskiviikkoa olin odottanut pitkään. Odottanut, järjestellyt, stressannut, suunnitellut, ja aikatauluttanut. Jollekin koulutuksen pitäminen voisi olla kaikkea tätä, ja palaverissa istuminen helpompaa. Ehei, minä mielummin pidän koulutusta itsestäni, ja kerron arkivaikeuksistani, kuin istun palaverissa kuunnellen mitä muut minusta puhuvat.
Luentosalissa istui ihana ryhmä opiskelijoita, jotka olivat juuri astuneet hoitotyön opiskeluiden polulle tavoitteenaan sairaanhoitajan tutkinto. On hauska miten jokaisessa kokemuskoulutuksessa toistuvat tietyt samat kaavat. Alkuun kukaan ei oikein tiedä mistä on kyse, joten koko homma aloitetaan kertomalla mitä kokemuskouluttaja oikeastaan tarkoittaa. Kertoessani sairauksistani, ja niiden vaikutuksista elämääni, huomaa opiskelijoiden silmistä aina mikäli jokin sanomani heihin enemmän kolahtaa.
Kun ensimmäinen on kysymyksensä kysynyt, rohkenevat myös muutkin. Jäänmurtajana toimivat välillä myös esimerkkikysymykseni, joita tuon ilmoille aiemmista koulutuksista, jotta opiskelijoilla on tieto, että minulta saa tosiaan kysyä mitä vaan. Minä päätän vastaanko, vai en, mutta kysyä kannattaa aina. Vielä tähän päivään mennessä ei ole tullut vastaan yhtäkään kysymystä, johon en olisi suostunut vastaamaan. Millainenkohan sellainen kysymys edes olisikaan? Olen vastannut poliittisiin kysymyksiin, olen vastannut kyvystäni suudella miehiä, olen kertonut mitä fraaseja hoitotyön esseisiin kannattaa viljellä, olen pohtinut kipua ja eutanasiaa, olen Instagram-tilini paljastamisen jälkeen vastannut myöntävästi kysymykseen: ”Saaks sua follaa instassa?” (Kyllä, tunsin oloni suht vanhaksi tämän kysymyksen saadessani.)
Kun yleisönä on aktiivinen ja innostunut ryhmä, jää itselle vakaa tunne siitä, että he laittavat kuulemiaan asioita opin kautta myös käytäntöön. Kaikesta tästä pahasta on pakko tulla jotain hyvää. Kyllä. Minä kerron elämäni vaikeimmista hetkistä, minä selvennän diagnoosejani, minä yritän eläytyen esittää uudelleen matkan varrella sattuneita tilanteita, minä vastaan kysymyksiin, minä vien tietoa, minä toivon auttavani muita, minä haluan olla hyödyksi.
Loppuvuodelle on tiedossa muutamia kokemuskoulutustilaisuuksia lisää, mutta näitä voisin pitää vaikka joka viikko. Välillä tuntuu kyllä kieltämättä hassulta ajatella, voiko yleisö tosiaan oppia minulta jotain? Minähän kuitenkin kerron vain kokemuksista, vain oman itseni kautta? Mutta jos ei oppia, niin toivottavasti edes ajatusten heräämistä puheestani syttyy.
Se keskiviikon palaveri, sekin meni hyvin, vaikka mielummin olisinkin heti perättäin toisenkin 90min kokemuskoulutuksen pitänyt.
(Blogin kirjoittaja on Suomen Kipu ry:n kokemuskouluttaja, sekä yhdistyksen hallituksen jäsen)
