Ensihetket kotona.
Tiistaina. Tiistaina minä sairaalasta poistuin, matkasin kotiin. Kahden kuukauden jälkeen minä en enää ollut kirjoilla psykiatrisella osastolla. Tuon päivän jälkeen olen vastannut useamman kerran kysymykseen: ”Miltä tuntuu olla kotona?”. Luulen, että juuri urheilusuorituksensa jälkeen haastatteluun kipittänyt urheilija tuntee suht samoin, kuin mitä minä nyt kysymykseen vastatessani. Olo on hämmentynyt, sekä hieman tiedostamaton. En minä tiedä miltä tuntuu olla kotona. Samaan aikaan paljon on muuttunut, mutta samalla taas tuntuu ettei mikään ole muuttunut. Tuntuu kuin aika olisi kulkenut pikakelauksella, mutta samalla olisi aika pysähtynyt. Kysykää kysymys minulta muutaman viikon päästä, silloin minulla varmasti vastauskin kysymykseen on. Pienoinen epäluulo hyppii ohimolla koko ajan, aivan kuin muistutellen, että se pitkä ja työntäyteinen polku on vielä kesken, ja aivan alkutekijöissään. Ei sitä polkua sairaalassa vaellettu ei. Sairaalassa otettiin rinkka hetkeksi selästä pois, ja pidettiin hienoinen tauko vaellukseen.
Mutta mitä ne ensihetket kotona ovat sitten olleet? Kirjoitan myöhemmin julkaisun siitä, millaista oli olla sairaalassa kaksi kuukautta.
Sain jo tehdä itseäni kiireiseksi. Kalenteria on jälleen värikoodattu, ajanvarauksia järjestelty, toimintasuunnitelmia pohdittu, lausuntoja kirjoiteltu, haastatteluja annettu, luentoja suunniteltu, ja arjen pyörittämistä käynnistelty. Varsinainen ensihetkeni kotona oli lyhyt: yksi tunti, sitten kutsui jo fysioterapia. Mutta muutakin kuin kiirettä ovat nämä päivät sisällään pitäneet.
Sain tyyliäni takaisin, jotain muutakin kuin meikittömönä oloasussa hengailua. Ostin rusettipannan, niin överin, että se överiys muuttuu silmissäni jo hauskaksi. Mukava brändin panta pysyy jopa päässäni hyvin, vaikka edessä oleva hiuspyörteeni yrittääkin pistää vastaan. Sairaalasta käsin kävin yhdellä päivälomalla ottamassa lävistyksen septumiin, joka parantui pikavauhtia. Lävistämöstä musta koristeellinen cliker-koru, jossa kirkas kivi keskellä, sellainen nenästäni nyt roikkuu. Sivukommenttina on pakko sanoa, kuinka hauskaa on, että niin monet ovat ajatelleet minulle olleen aina tämä lävistys. Materialismionnellisuutta voi kokea myös käytännön asioissa. Kävin koeajamassa apuvälinekeskuksella kelausavustimeni kanssa uusia kelausvanteita, jotka sopivat tarpeisiini aiempia vaihtoehtoja huomattavasti paremmin. Pyörätuoli on kuitenkin luontainen ja iso osa arkeani, joten sen täytyy olla myös minulle toimiva ratkaisu. Batmobile on tällä hetkellä hyvä näin.
Ensihetkiini on kuulunut ruokaa. On täytynyt hieman vaihdella, milloin käyttää Wolttia ja milloin Foodoraa, jotta aina ei olisi sama lähetti oven takana paperikassia ojentamassa. Mutta oih, kyllä yksi tärkeimmistä asioista kotona on valinnanvapaus. Saan päättää mitä syön ja milloin. Saan valita kuka astuu ovestani sisään. Saan toimia asuntoni sisällä, ilman muiden huomioimista. Saan valita ja paljon.
Mutta, eivät nämä ensihetket ruusuisia ole. Koko ajan on takaraivossa pieni ääni, joka pohtii alkavatko asiat luisua takapakkia? Kun kiireellä tekee itselleen itseään huijaavan euforisen tilan, mistä oikeastaan tietääkään, mitä se oikea todellisuus on? Tietyllä tapaa tuntuu myös välillä, että olisi salaa kotona, vaikka täytyisi olla muualla (vaikka näin ei asia olekaan).
Hämmentynyt. Sitä minä näinä ensihetkinä tunnen. Vaikka yritänkin jatkuvasti hieman huomaamattanikin kiinnittää huomion aivan eri asioihin, kuin mihin kuuluisi. Mutta kuten sanottu, se polku jota on jo pitkään tallattu, ja jonka varrelle nyt hetkeksi pysähdytty, se vielä jatkuu. Ei sillä määränpäätä ikinä taida olla, mutta maisemia voi nähdä kirkkaammin, selvemmin, aidommin, hyväksyen, sekä luottaen.
Ensihetket ovat vain henkäys.
