Mitä sanoisi?
Mitä minä haluaisin sanottavan? Tätä kysyttiin hetki sitten, kun kirjoitin lyhyesti siitä, kuinka en halua minua säälittävän (http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/sana-nimelta-saali).
Tulee muistaa, että minä kerron vain yhden näkökulman, eikä asia ole niin yksiselitteinen. Mutta mitä minun mielestäni sitten voisi sanoa henkilölle, jolla on hankalia sairauksia elämää vaikeuttamassa?
(Varoituksena, että tekstistä tuli pitkä ja rönsyilevä).
Aivan ensimmäisenä en sanoisi mitään. Saattaa kuullostaa hassulta, mutta varsinkin alkuun pelkkä kuuntelu on useimmiten parhain lääke. Kuuntele mitä henkilö haluaa itse sanoa. Mistä hän haluaa keskustella? Mistä hän ei halua mainittavan sanaakaan? Miten hän haluaisi tilanteisiin suhtauduttavan? Kaipaako hän enemmän tukea sairastamisen maailmaansa, vai haluaako hän ennemmin keskittyä kanssasi siihen kaikkeen muuhun mitä elämä pitääkään sisällään? Kaikki eivät toki kerro näistä asioista verbaalisesti, mutta kommunikointiin kuuluu onneksi monta muutakin osa-aluetta, mistä poimia vinkkejä.
Kuuntelu, ja oman itsensä unohtaminen on välillä tärkeää. Esimerkiksi, me kaikki varmastikin olemme kokeneet seuraavanlaisia tilanteita:
”Migreeni nousee taas aivan sietämättömälle tasolle, enkä vain jaksaisi sitä…”
”Mä tiedän, mullakin on päänsärkyä aina välillä.”
Niin. Ensimmäisenä kommentoidessa sieltä nousi sana ”mä”, vaikka toinen puhui itsestään. (Sivuhuomautuksena tässä, migreeni ja päänsärky eivät ole sama asia, mutta tämän tyylisestä jutusta myöhemmin lisää.) Välillä olisi ihan kiva, mikäli saisi vain puhua tilanteistaan ilman että toinen kommentoi heti, että juu hän tietää kyllä omasta puolestaan asian hyvin. Välillä se auttaakin ja tuo vertaistukea, kun tietää ettei ole yksin asian kanssa, mutta välillä olisi kiva kun voisi olla ihan vain oma itsensä, ja terveen itsekkäästi puhua itsestään. Siihen pitäisi luoda tilaisuus, ja sallia se. Vaikka sinulla olisi juuri samat sairaudet, olisit läpikäynyt kaikki samat tilanteet, tai oma olosi olisi vielä pahempi, on välillä hyvä unohtaa se ”mä tiedän” tokaisu. Voi hiljentää oman äänensä, ja pohtia niitä omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan vaikkapa sisäisesti myöhemmin. Mutta toiselle voi antaa tilaa. Se, ettei joka välissä tokaise, että ”juu juu mä tiedän kyllä”, voi tuoda toiselle paljon. Ihan vain se, että saa sanottua asiat ääneen on usein hyväksi. Sitä paitsi liian usein, kun henkilöt tokaisevat takaisin ”mä tiedän”, kääntyykin puhe sitten heidän tilanteisiinsa ja näin alkuperäinen yksilö unohdettiin. ”Mä tiedän”-juttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta se ei ole aina tarpeen.
On tilanteita jolloin ei oikein tiedä mitä toiselle sanoisi. Syvä hiljaisuus laskeutuu, ja toista osapuolta voi vaivaannuttaa kovin se, osaisiko hän nyt sanoa oikeita sanoja, kun toinen juuri kertonut jotain vakavaa. Oikeita sanoja ei olekaan, ei tarvitse keksiä suuren suurta. Usein riittää ihan vain se, että on siinä. On läsnä, toisen tukena, toisen apuna. Ihan vain siinä.
Viimeksi kokemuskoulutusta pitäessäni, sattui lopussa hassu juttu. Se ei ole ensimmäinen kerta kun niin on käynyt, mutta se oli ensimmäinen kerta kun kuuntelijaryhmä huomasi asian.
Pidän kokemuskoulutuksia kroonisesta kivusta useimmiten hoitotyön opiskelijoille, eli eri vaiheissa opintojaan oleville tulevaisuuden sairaanhoitajille. Luentoja pitäessä huomaan lähestulkoon aina samat vaiheet yleisössä. Ensin ryhmä hieman ihmettelee mitä ihmettä kokemuskoulutus tarkoittaa, kauanko tää kestää, milloinka päästään syömään, ja kuka ihme minä oikein oon? Kun aloitan kertoa hieman diagnooseistani ja mitä ne tarkoittavat, näkee monen kasvoilta hieman epäluuloisen ilmeen: ”Jaa siis tuollako on koko ajan kovat kivut, vaikka tuossa heittää läppää ja näyttää normaalilta?”. Mielikuvituksellisia esimerkkejä hyväksikäyttäen kerron kivun kokemisesta, jolloin osan kasvoilta paistaa huumori, ja osan selkää pitkin valuvat kylmät väreet. Seuraavaksi joku hieman rohkenee, ja kysymykset alkavat. Ensin niitä hieman varovaisia ja aika yleisen tason juttuja. Opiskelijoiden olemuksesta näkee, kuinka heidän kiinnostuksensa kasvaa, mutta samalla monen kasvoilta paistaa myös hämmennys ja suru. Loppuvaiheessa saan usein aika henkilökohtaisiakin kysymyksiä. Aivan lopuksi syntyy syvä hiljaisuus, ikään kuin tila olisi täysin tyhjennetty. Viime kerralla eräs opiskelija sanoi: ”Meidän luokka ei ole ikinä hiljaa. Me ollaan jo vähän pidempään opiskeltu yhdessä, mutta ikinä me ei olla oltu hiljaa.”
Mitä ne sanat sitten voisivat olla, mitä minulle voisi sanoa esimerkiksi tuollaisen luennon jälkeen? Kiitos riittää hyvin, enkä muuta tarvitsekaan. Mutta ne surulliset katseet, sitä surua ei tarvitse kohdistaa minuun. Kukaan ei voi tilanteille mitään, joten ei kenenkään myöskään tarvitse olla takiani suruinen. Mielummin toivoisin että sen surun tai tyhjyyden tunteen kohdistaisi siihen, että ottaisi asioista selvää. Miettisi yleisellä tasolla, kuinka meistä monella on erilaisia tilanteita elämän polulla. Aina ei voi tietää mitä hymyn taakse piiloutuu.
Tässä aivan hiljattain sain yhden uuden lausunnon itsestäni. Lausunnon, jota eräs ystäväni kuvaili sanoilla ”surullinen lausunto”. Ennen erästä kuntoutusta yksi fysioterapeuteistani luki tuon lausunnon. Näin hänen kasvoistaan, kuinka hänen ilmeensä muuttui, mitä pidemmälle luki. Luettuaan tekstin hän nosti katseensa paperista, ja sanoi että hänelle tuli aivan sellainen tunne, että haluaisi halata minua.
”Vaikka joitain asioita muista elämäsi osa-alueista tietääkin, niin jotenkin sitä unohtaa ne usein, kun sun olemus on niin valoisa.”
Annoin hänelle luvan halata. Se, että hän olemuksellaan ja sanoillaan rehellisesti ilmaisi tunteensa, toi minulle turvaa. Ei sääliä, vaan empatiaa.
Vaikka ei tietäisikään toisesta henkilöstä kaikkea, eikä olisi itse kokenut samaa mitä toinen, ei tarkoita sitä etteikö voisi olla tukena. Läsnä.
On tietyllä tapaa hienoa, kun pystyy luomaan ympärilleen panssarin ja eri rooleja, millä piilottaa sairastamisensa. Viime kesänä olin mukana opiskeluideni puolesta eräässä kesäteatteriprojektissa. Työryhmätapaamisessa tuli jokaisen esitellä itsensä. Kun näyttelijät olivat kertoneet missä produktioissa olivat olleet aiemmin mukana ym., tuli minun vuoroni:
”Mä olen Anna, ja mä
näyttelen joka päivä tervettä.”
On kuitenkin tietyllä tapaa vapauttavaa, kun on ympärillä myös niitä henkilöitä, jotka näkevät sen kuoren läpi. Vapauttavaa, mutta samalla myös ärsyttävää, kun ei olekaan onnistunut huijaamaan kaikkia. Vaikka ei kuuluisikaan niihin harvoihin, jotka näkevät läpi, on kuitenkin hyvä muistaa mitä sen kuoren alla piileekään. Vaikka olisikin kahvilassa nauttimassa täytekakkua erikoiskahvin kera, ja sairas henkilö vaikuttaisi aivan terveeltä, ei kannata unohtaa mitä taakkaa hän mukanaan kantaakaan. Olla siinä, valmiina.
Kun ylempänä mainitsin pikaisesti tuosta, kuinka migreeni ja päänsärky ei ole sama asia, tarkoitin tällä laajempaa ärsytystä. Vaikka ihmiset usein tarkoittavat hyvää, voivat jotkut sanomiset ärsyttää kovin. Lyhyesti sanottuna tämän voi selittää seuraavanlaisella kuvalla, kroonisesti sairastavien bingo!
(Lähde: http://pinsandprocrastination.com/chronic-illness-humor/2/)
Miksi minä en haluaisi yllä olevia asioita sanottavan? Koska ne väsyttävät. Juu, ovathan ne alkuun ihan hauskoja, mutta ihan aina ei kaikkea jaksa. Sitäpaitsi ehkäpä tärkein asia on se, että minä itse määrittelen mitä haluaisin kuulla ja mitä en. Minä en halua sääliä, koska mielestäni tilanteissani ei ole mitään säälimisen arvoista. En myöskään halua muiden murehtivan minusta, jota sääliminen voi usein tuottaa.
Kaiken kaikkiaan ei ole merkitystä sillä mitä sanoo. Kunhan vain tiedostaa tilanteet, ei väheksy niitä, mutta ei myöskään tee niistä suurta numeroa mikäli toinen ei näin halua. Toisen kunnioittaminen, häneltä kysyminen, ollen hänen lähellään läsnä.
Mitä minä haluan minulle sanottavan? Kysyttävän miten haluan minua kohdeltavan, ja kuinka keskustella eri asioista. Kaikki eivät ole samanlaisia. Jotkut kaipaavat olkapäätä jota vasten itkeä, joidenkin selviytymiskeino on vain jatkaa matkaa.