Lasiruusu.

Luulin sitä ensin taikasauvaksi, sellaiseksi lasten muovihärpäkkeeksi. Mutta ei se taikasauva ollut, se minkä tuntematon käteeni ojensi, se oli lasinen ruusu.

Ei minun kuulunut tehdä ystävänpäivänä mitään. Sängyssä maatessani touhusin toki sähköpostien kanssa, mutta asunnostani ei minun ollut suunnitelma poistua. Yksi asia johti kuitenkin toiseen, enkä enää neljän seinän sisällä ollut. Kävin muutamilla asioilla. Turhauduin kovin hiekkaan, joka hankaloitti liikkumistani ja inhosin likaisiksi muuttuneita märkiä käsiäni. Loin kanssakulkijoihin yrmeitä katseita ja äännähdin ärsyyntyneesti, kun eteeni jälleen pompattiin ja syliini käveltiin. Koitin kelata hyvää vauhtia kotiin. Kunnes minut pysäytettiin, keskellä Tamperetta.

En ymmärtänyt ensin, mitä tuo minut pysäyttänyt mies tahtoi. Musiikki pauhoi korvillani, enkä heti edes huomannut hänen puhuvan minulle. Hän ojensi kättään ja sanoi:

”Tässä, sinulle! Haluan antaa tämän sinulle. Hyvää ystävänpäivää!”

Hämmentyneenä katsoin tuota läpinäkyvää esinettä. En edes tiedä huomasinko kunnolla kiittää. Mies katosi nopeasti väkijoukkoon ja minä kelasin pyörätuolini sivuun, jotta pystyin laittamaan esineen laukkuuni. Ruusu se oli, lasinen sellainen. 

En tiedä miksi juuri minä valikoiduin, miksi hän halusi antaa lasiruusun juuri minulle? Toisaalta, olisiko sillä väliäkään. Se oli satunnainen ystävällinen ele, ystävänpäivänä.

Ajattelin antaa ruusun jatkaa matkaa. Kun joskus ruusu laukussa mukanani huomaan jonkun, joka voisi olla sen tarpeessa, ojennan ruusun hänelle, ruusun lasisen. Mikäli se voisi useampaa henkilöä ilahduttaa, tai esittää valontuojaa.