Yksinäisyydestä ja yksinolosta.
”Minä olen yksinäinen.”
Noin nyt se on sanottu, ei tarvitse kierrellä ja kaarrella riviä toisensa perään erilaisia kielikuvia käyttäen. Mutta kuten oi niin usein, ei tämäkään asia ole niin yksinkertainen miltä aluksi saattaa vaikuttaa. Vaikein ja isoin asia on nyt kuitenkin kirjaimilla kirjoitettu, vihdoin suostun sen itselleni myöntämään.
Vielä jonkin aikaa sitten ajattelin minun valinneen yksinolon, joka ei kuitenkaan tarkoittanut yksinäisyyttä. Mutta jotain on kuitenkin muuttunut. Vaikka yhä itse haluan ja tarvitsenkin paljon yksinoloa, koen myös jääneeni yksinäiseksi ilman omaa valintaa. Niinkin oudolta, kuin se saattaakin kuullostaa, koen yksinäisyydestä häpeää. Olen joissain tilanteissa koittanutkin peitellä yksinäisyyttäni, sillä olen pelännyt saavani osakseni sääliä, tai sitä että joku lähipiiriin kuuluva alkaisi kovin tuputtamaan minulle seuraa aivan koko ajan. Yksinäinenkin saa halutessaan olla yksin vaikka yksinäisyydestään kertoisi. Se että kieltäytyisin toisinaan toisten seurasta ei tarkoittaisi sitä, että olisin itse täysin syyllinen yksinäisyyteni varjoon.
On joitain asioita, mistä olen itse tunnistanut yksinäisyyden, tai sen kuinka yksipuolisia jotkut kaverisuhteet ovatkaan olleet. Vuosien mittaan tärkein oppi on ollut se, onko itse aina joutunut olemaan se aktiivinen osapuoli. Useamman kertaa olen havahtunut huomaamaan, kuinka joitain kaveruussuhteita ei olisi olemassakaan, ellen minä aina järjestelisi tapaamisia ja tekemisiä. Joissain tilanteissa on käynyt harvinaisen selväksi se, että jos minä en hoida järjestelyjä, ei mitään myöskään tapahdu. Olen tullut kohdelluksi epäreilusti, kun toinen on aina voinut ilmestyä vain paikalle minun hoitaessani kaiken jo etukäteen ja tapaamisen aikanakin. Kaveruus ja ystävyys on toki paljon muutakin, kuin viiden ruokalajin illallisia tai pitkiä viikonloppuja toisella paikkakuntaa. Läsnä voi olla silloinkin, vaikka ei kasvotusten pitkiin aikoihin tapaisikaan. Ja juuri se fakta tekeekin asiasta ehkäpä hieman karumman. Mikäli pelkkä yhteydenpito on pinnallista ja harvoin tapahtuvaa, kannattaako voimavarojaan keskittää siihen kaveruuteen?
Minä haluan ystävyyden olevan kaksipuolista. Haluan olevani ystäviäni varten, mutta haluan myös heidän olevan minua varten. Mikäli se ei olisi vastavuoroista, silloin pärjään aivan hyvin yksikseni. Mutta juuri tässä tullaankin omalla kohdallani siihen kaikista herkimpään asiaan yksinäisyydessä. Vääristynyt ajatusmaailmani kun on sitä mieltä, että minusta välittämällä joutuu vahingoittumaan. Todellisuudessa haluan pitää siis minimissä sen määrän ihmisiä, jotka joutuvat vuokseni kärsimään. Vaikka ajattelenkin tällä tavoin tiedän etten selviäisi täysin yksin. Tai no otetaampa hieman takaisin: minä selviäisin kyllä yksin, vaikka minusta ei välitettäisi, mutta minä en selviäisi jos en voisi välittää minulle tärkeistä.
Yksinäisyys on tullut, enkä usko että se olisi poistumassa pitkiin pitkiin aikoihin. Vähäiset voimavarat eivät vain tällä hetkellä riitä siihen, että jaksaisin itse yksin sitä hälventää. Sen sijaan pidän lujempaa kiinni niistä valituista ja harvoista, jotka eivät anna minun tiputtaa heitä matkasta pois.