”Millainen elämäntilanne sulla oli käynnissä…”
Vestan kappale Lohtulauseita tuo mieleen niin monia erilaisia tilanteita, sekä hetkiä jotka kuvastavat omaa elämääni. Toisaalta nykyisin minun on yhä vaikeampi kuunnella mitään biisejä, ilman että piirtäisin samalla miellekarttaa päässäni siitä, mitä mikin kohta oikeastaan metaforan keinoin tarkoittaakaan. Se tuo ymmärrystä ja keinoja selittää jollekin toiselle niistä asioista, mutta samalla on se myös aivan pirun rasittavaa. Ei siis tule varmaankaan yllätyksenä, etten kykene perinteisiin rentoutusharjoituksiin lainkaan. En ainakaan silloin, mikäli harjoitteen tavoitteena ei ole taistella rystyset valkoisina paniikki- ja dissosiaatiokohtausta vastaan.
Siinä missä joku kuuntelee musiikkia, vain kuunnellakseen sitä, askartelevat minun aivoni ylikierroksilla. Siinä missä joku antaa rentoutusharjoituksessa mieleen tulevien ajatuksien lipuvan jokea pitkin pois, lyövät minun aivoni niitä ajatuksia tennismailalla yhä uudelleen ja uudelleen.
Jos siis vastaisin tuohon Vestan kappaleessa olevaan kysymykseen, olisi vastaukseni jotakuinkin tällainen:
”Erittäin sekava.”
On jokseenkin turhauttavaa se, kuinka täynnä kontrasteja tämä elämäntilanteeni onkaan. Niin siis tämä elämäntilanne, jota en sen kummin osaa edes määritellä. Jos jossain olen nykyisin taitava on se asioiden piilottelu, sekä muilta että itseltänikin, sellaistenkin asioiden joiden olemassaolosta en ole ollut varma.
Millainen tämän hetkinen elämäntilanteeni siis edes on, muuta kuin erittäin sekava?
Se on elämää, jota hallitsevat useat sairaudet moukaroiden kehoani ja mieltäni. Se on elämää, jonka suunta on ollut kadoksissa jo pitkään. Se on elämää, josta koen huonoa omaatuntoa jokaikinen päivä. Se on elämää, jonka koen vahingoittavan kaikkia ympärilläni. Se on elämää, jota en olisi ikinä uskonut joutuvani kohtaamaan. Se on elämää, jossa en enää nykyisin tiedä olenko hymyillessäni iloinen. Se on elämää, mikä vei minulta paljon, mutta joka toi myös uusia näkökulmia. Se on elämää, jossa annan itsestäni paljon pärjäävämmän kuvan, kuin mitä todellisuudessa olen. Se on elämää, jolla olisi varmasti paljon annettavanaan, mikäli vain silmäni avaisin. Se on elämää, jossa selviytyminen on arkipäivää. Se on elämää, josta en voi tietää, onko kyseessä vain vaiheesta.
Elämäntilannettani kuvataan jatkuvasti erilaisissa potilasteksteissä, toisten ihmisten toimesta. Osa osuu teksteissään täysin oikeaan, osasta en taas tunnista itseäni. Olen palastellut itseni niin pieniin palasiin, etten enää osaa edes koota itseäni kokonaisuudeksi.
Kuinka voisinkaan siis edes tietää, mikä tai millainen elämäntilanteeni todellisuudessa onkaan?
Elän elämää, jonka en haluaisi olevan minun. Sekavaa elämäntilannetta, joka on jatkunut pitkään, vaikka minulla ei kokonaisuudesta tarkkaa tietämystä olekaan.
