Nukkuen vuodesta seuraavaan.

Helpottunut, se on päälimmäinen tunne vuoden vaihtumisesta, tai lähinnä siitä että vuosi 2018 päättyi. Tavattoman raskas vuosi on nyt takana, vaikkakaan eihän periaatteessa mikään ole eri tavoin, kuin muutama päivä sitten. Miten juhlistin vuoteen 2019 siirtymistä? En mitenkään, yritin vain nukkua ja paeta mennyttä vuotta. Vaikka uudenvuodenaatto merkitsee itselleni myös syntymäpäivää, oli yksinolo ja nukkuminen minulle ainoa ja tärkein asia sille päivää. 

 

On muutamia ihmisiä, jotka tietävät kuinka rankka vuosi 2018 minulle oli, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka olen jakanut vaikeuksiani myös blogin ja Instagramin puolella, on paljon jäänyt piiloon. Olen jättänyt kertomatta ensiapukäynneistä, epäreilusta kohtelusta, menetyksestä, kauhun hetkistä, ja ristiriitojen aalloilla seilaamisesta. Niin, pinnan alla on ollut vielä paljon, liian paljon.

Totaalinen uupumus näyttäytyi blogin postaustahdissa, ja siitä koen häpeää. Tein kuitenkin paljon yhteistöitä, jotka liittyivät blogiin tai kokemuskouluttajuuteeni. Viime vuoden yksi hienoimmista hetkistä oli saada kutsu osallistua SuomiAreenan paneelikeskusteluun moniäänisemmästä mediasta. Kovin pienenä ja vähäpätöisenä itseni tunsin, mutta silti ääntäni esille koitin nostaa. Tuo kesähelteillä käyty keskustelu on nähtävissä vielä täällä. Annoin pitkin vuotta myös useampia haastatteluita, sekä lyhyitä kommentteja kipupotilaan näkökulmasta, että myös laajempia katsauksia toisenlaiseen elämääni. Ne viestit jotka tavoittivat minut noiden juttujen jälkeen olivat koskettavia, tavalla jos toisella.

 

Vaikka viime vuoteen kuuluikin hienoja hetkiä, on suurin osa vuodesta minulle yhtä sumua. Sumua, joka tiheni masennuksesta, huolesta, pelosta, salailusta, kauhusta, kivusta, piilottelusta, epätoivosta, näköalattomuudesta, ja vaikka mistä. On vaikea kulkea sumussa ilman valoja, kun suunta on kadoksissa. Vuoden aikana olin yhteensä neljä viikkoa laitoskuntoutuksessa, ja viisi viikkoa sairaalahoidossa. Silti tuntuu, että viime vuonna olisin lähinnä vain maannut sängyssä, ja lähinnä vain toivonut että tulisi yö, jonka jälkeen siirtyisin päivästä seuraavaan. Niin, vaikka se seuraava päivä ei sen parempi olisikaan.

 

Mitä tuleva vuosi voisi tuoda mukanaan? Toivottavasti uskallusta. Juuri ennen kuin vuosi vaihtui uskalsin tehdä asian, jota olin pohtinut aivan liian pitkään, ja johon moni henkilö oli minua patistellut. Olin täysin väsynyt asiaan ja sen tuomiin haasteisiin, että päätin uskaltaa. Kannattiko se? Ehdottomasti. Vaikka kyse oli vain yhdestä asiasta, sain hengitettyä hieman vapaammin.

Uskaltaminen on suuren suuri haaste, ja se tuo mukanaan pelkoa. Mutta ympärilläni on onneksi henkilöitä, joiden tiedän haluavan olla minun tukenani uskaltamisessa. Täytyisi vain myös osata luottaa, luottaa siihen että en voi aina olla varma lopputuloksesta, ja että se on ihan okei. 

Uudenvuodenlupauksia en tee, enkä myöskään laita liikaa painoarvoa sille, että nyt olisi täysin uusi vuosi alkamassa alusta. Olen helpottunut siitä, että viime vuosi loppui, mutta samalla suurin osa asioista jatkuu jatkumona siitä huolimatta mitä kalenterissa lukee. 

 

Kiitoksen sanat haluan vielä kirjoittaa teille kaikille. Ne kommentit, viestit ja yhteydenotot mitä blogin kautta saan, ne ovat arvokkaita! Useampi on tullut julkisilla paikoilla keskustelemaan, tai kiittämään, ja myös nuo kohtaamiset ovat olleet ilahduttavia. Kiitos teille, jotka olette matkalla kulkeneet!

 

////

Muistathan että voit seurata minua myös Instagramissa? Kontrasteja täynnä oleva elämäni päivittyy sinne useammin, tervetuloa mukaan. Löydät minut käyttäjätunnuksella @Lusikoitakiitos