Auringonnousua pitkin minä latteuksilla juoksen. Tai miten valitsin sopivan psykoterapeutin?

Minä teen listoja. Useita listoja eri aiheista, eri tilanteista. Joten kun kaksi vuotta sitten minun tuli etsiä itselleni psykoterapeutti kuntoutuspsykoterapiaa varten, aloitin kaiken listaamalla.

Tätä aihetta pyydettiin minulta, ja olen tutuille antanut vinkkejä tästä aiheesta aiemmin. Joten, tässä minun polustani psykoterapeutin haussa.

Ja tosiaan taas, vaikka kirjoitankin tähän vinkkejä ja asioita joihin kannattaa asiakkaan näkökulmasta kiinnittää huomiota, ovat nämä kaikki kirjoittamani vain minun mielipiteitäni. 

 

Kun olin katsonut Kelan sivuilta palvelutuottajien listan henkilöistä, joilla on paikkakunnallani kuntoutuspsykoterapiaan kelaoikeudet, aloin klikkailla nettisivuja. Heti alkuun karsiutuivat siis ne harvat, joilla ei ollut internetsivuja, tai joista ei muutoin löytynyt mitään tietoja. Nettisivut olivat siis tärkeässä asemassa. Auringonsäteitä… Voi Luoja että niitä kuvia oli paljon. 

 

”Tartu käteeni. Kädestäni tukea pitäen, johdatan sinut turvallisesti auringonnousun säteiden valossa, kohti vastauksien polkua. Yhdessä me pohdimme elämän tarkoitusta, ja rauhallisesti nyökkäillen minä lempein ilmein sinua syvälle silmiin katson. Minä ymmärrän. Kun auringonnousun säteet valaisevat katsettasi, voi niillä välillä kyyneleitä valua, mutta nenäliinoin varustautuneena, minä tukeani tarjoan. Tule. Uskalla. Yhdessä kävelemme, ja saat latteuksia työkalureppuusi pakata.”

 

Kutakuinkin tällainen sanoma tuntui joillain esittelysivuilla olevan. Noup. Not for me. No way Jose. Joten vaikka se hassulta kuullostaakin, vaikuttivat itselleni nettisivut aika paljonkin. Mutta vaikuttivat toki monet muutkin osatekijät. Kuten henkilön koulutus, mihinkä psykoterapian suuntauksista henkilö olikaan suuntautunut. Joten otin selvää eri psykoterapiasuuntauksista. Minulle myös suositeltiin psykologin puolesta tietynlaista suuntausta, ja lisäksi myös katsomaan psykoterapeuttia, joka olisi suuntautunut nimenomaan nuoriin. 

 

Kun löytyi varteenotettavia henkilöitä, katsoin tarkemmin mitä tietoja he antoivat itsestään.

Millaisia koulutuksia heillä oli? Mihin he olivat suuntautuneet? Miltä he vaikuttivat ihmisinä? Missä heidän vastaanottonsa sijaitsi? Vaikuttiko henkilö ylipäänsä siltä, että kemiamme voisi kohdata? Olisiko henkilöllä annettavanaan jotain sellaista, jolla voisi minua auttaa?

 

Seuraava askel oli sähköposti. Kirjoitin sähköpostin, johon selitin perustietoja itsestäni, hieman taustojani, mitä diagnooseja minulla on, miksi olen hakeutumassa kuntoutuspsykoterapiaan. Koin itse tärkeäksi kirjoittaa viestiin myös ihan millainen olen henkilönä. Koska huumori on minulle arkipäivää, ja myös tärkeä osa selviytymistä, laitoin myös siitä maininnan viestiin. Lähetin sähköpostin muutamalle sellaiselle henkilölle, jotka läpäisivät seulani heistä, joiden ajattelin voivan olevan minulle sopivia. Tuntui todella piinaavalta, ja suurelta asialta, että minun tuli itse etsiä minulle sopiva psykoterapeutti. Kuntoutuspsykoterapiassa kun terapeuttia ei voi vaihtaa ihan tuosta noin vain lennosta, jos tuntuisi että yhdellä istunnolla menisivät sukset ristiin. Sähköpostin lähetettyäni oli jotenkin todella stressaava olo. Sain onneksi vastauksen haluamaltani henkilöltä nopeaan. Hän kertoi, että hänellä olisi kyllä tilaa myös uudelle asiakkaalle, ja sovimme tutustumiskäynnille tapaamisajan heti muistaakseni seuraavalle viikolle. Viestissään hän jo kirjoitti, että voin testata huumorintajuaan käynnillä. Vaikutti lupaavalta. Kun olin menossa tutustumiskäynnille, tuntui minusta aivan kuin olisin menossa työpaikkahaastatteluun. Samaan aikaan tuntui kovin paljaalta. Olin menossa kertomaan itsestäni, lyhyessä ajassa piti selittää asioita ja samalla pohtia tulevaa. Kieltämättä hieman hermostutti. Mutta aivan turhaan. Kävi heti selväksi, että tämä henkilö voisi olla oikea tällä tielläni, jolla ei tarvitse auringonnousun polkua tallustella. Yksi tutustumiskäynti yhdellä henkilöllä riitti, seuraavalla kerralla jo kirjoitimme psykoterapiasopimuksen. 

 

 

Psykoterapeutin hakua kuntoutuspsykoterapiaa varten voi mielestäni verrata hyvin nettideittailuun. Etsit sitä toista henkilöä. Mietit ennakkoon millaisen sen toisen oikein olisi hyvä olla. Selaat läpi monia eri vaihtoehtoja. Pohdit jo netissä olisiko hän hyvä, vai jatkaako etsintää. Teet karsintaa jatkuvasti. Kun hyvä vaihtoehto tulee esille, teet hieman taustatutkimusta. Otettuasi sen ensimmäisen askeleen, eli otettuasi yhteyttä, tulee hieman sellainen pikkutyttö olo: ”no mutta mitäköhän mieltä toi toinen on musta?”. Kerrot itsestäsi sitä ja tätä, mutta et oikein tiedä mitä kannataisikaan. Et oikein edes tiedä mihin tämä kaikki voi johtaa. Kun olet menossa tapaamaan henkilöä ensimmäistä kertaa, haluat samaan aikaan kuulla toisesta ja hänen työskentelystään paljon, mutta samalla haluat kertoa itsestäsi. Mietit jälkikäteen olisiko pitänyt sittenkin sanoa niin tai näin, tai kysyä sitä vai tätä. Hieman jännittyneenä, mutta helpottuneen pirtsakkana otat vastaan tiedon siitä, että henkilö haluaa tavata toisenkin kerran. Pohdit mitä yhteinen tulevaisuutenne tuokaan mukanaan.

 

Kun on prosessissa etsimässä psykoterapeuttia kuntoutuspsykoterapiaan, voi se alkuun tuntua pitkältä ja hankalalta. Ehkä myös hieman ylivoimaiselta. Mutta listat, plussat ja miinukset, yhteydenotot, asioista selvää ottaminen, ne voivat kaikki auttaa. Avoimet silmät. Niitä ei kannata unohtaa. Suljetuin silmin näkee vain pimeyttä.