#kerrokaikille
Jokainen on joskus surullinen. Jokaisella on joskus ajanjaksoja, jolloin on hieman alakuloisempi. Ei kukaan niitä ikinä itselleen valitse, kuten ei myöskään masennusta. Liian usein vielä nykyisinkin tuntuu vallitsevan ilmapiiri, joka antaa ymmärtää että mielenterveyssairaudet olisivat valintoja, että niihin ei sairastuttaisi. Jos se olisi näin, kuka ihme niitä itselleen valitsisi? Jos voisin sairailla käsilläni mieleeni tunkeutua, ja repiä pois jokaisen mielenterveyteeni vaikuttavan sairauden sieltä, tekisen sen heti. Vaikka se paljon sattuisikin, ei se yksittäinen hetki olisi varmastikaan yhtä kivulias, kuin mitä tämä pitkä polku niiden kaikkien kanssa kulkea on.
Ei ole väärää tapaa sairastaa masennusta, kuten ei myöskään oikeaa. Ollaakseen masentunut ei tarvitse kietoutua peiton alle pimeään, ja olla puhumatta. Ollaakseen masentunut, ei tarvitse näyttää varjoltaan. Ollaakseen masentunut, ei muiden tarvitse siitä välttämättä tietää. Niin. On monta tapaa sairastaa, niin kuin on monta tapaa myös itse käsitellä asiaa.
Kun ensimmäisen kerran papereihini ilmestyi diagnoosi nimeltään ’määrittämätön masennus jossa kroonisen kivun komponentit’, pidin tärkeimpinä psykiatrin sanoja: ”Niin siis tää ei sovi sulle sillain ihan täysin, mutta laitetaan se nyt jotta saat jatkohoitoa”. Vaikka itse eri testejä ja seuloja tehdessäni tunnistin itsessäni oireet, ja ajatukset. Mutta silti kuullessani nuo psykiatrin sanat, toistin ne alkuun kaikille, jotka tästä diagnoosistani kuulivat. Miksi minulle oli aiemmin ollut helpotus saada diagnoosi kolmesta eri kroonisesta kipusairaudestani, jotka ovat vuosien mittaan muuttaneet elämääni liialtikin, mutta heti psykiatrisen diagnoosin astuttua kuvioihin tunsin uuden tunteen: Häpeän. En itse löytänyt tuolle tunteelle muuta syytä, kuin stereotypiat ja ennakkoluulot. En minä ollut surullinen. Minä hymyilin ja olin sosiaalinen, yritin kaikkeni jatkaakseni täysin normaalia elämää aina läpi kaikkien tilanteiden. En minä ollut sellainen, joka ihmisille tulee mieleen, kun he ajattelevat masentunutta henkilöä.
Niin… siinä päästinkin heti suurimpaan ongelmaan. Kun minä itse ajattelin stereotypioiden kautta, en nähnyt itseäni yksilönä. Käytämpä tähän nyt juuri aivan itse keksimääni ruokavertausta asiaani selventämään: Jos olisit koko elämäsi kuullut muilta henkilöiltä, että kiinalainen ruoka on kovin tulista, antaisit varmaankin tuon ajatuksen nousta esille, kun eteesi ensimmäisen kerran höyryävä ruoka-annos kiinalaista kulinarismia kannettaisiin. Mikäli olisit aina pitänyt vain miedosta ruuasta, ja ajattelisit riisinkin syömisen olevan vain muille, antaisitko kiinalaiselle ruualle mahdollisuuden? Maistaisitko ruoka-annosta ilman, että kasvoillasi olisi jo valmiiksi irvistävä virnistys, ja päätös siitä, ettei tämä ruokamaailma ole sinua varten?
Masennusta sairastaessani kaikista vaikeinta onkin ollut juuri se prosessi, että olen myöntänyt sen itselleni. Tähän toki vaikutti paljon myös muiden asenteet. Mutta sen jälkeen kun myönsin asian itselleni kunnolla, avautuivat silmäni. Silmäni avautuivat valitettavasti myös siihen tosiasiaan, että masennus ei ole ainoa, joka mieltäni raastaa. Ei todellakaan. Se ei yksin kiedo hämärän vilttiä ympärille, välillä niin tiukasti, ettei voi edes hengittää. Se ei yksinään tuo minulle välähdyksiä menneisyydessä tapahtuneista asioista. Se ei yksin luo välillä silmieni eteen vain tyhjyyttä. Se on avannut silmäni suuremmalle kokonaisuudelle, josta saisi insinööriäkin tyydyttävän kaavion.
Psykoterapian avulla olen nähnyt syvemmälle itseeni. Olen havainnut ja löytänyt itseeni haudattuja tunteita ja tapahtumia, joiden olemassa olon olen vain halunnut kieltää. Olen tiedostanut ja ymmärtänyt joitain toimintatapojani. On kuitenkin pitkä matka siihen, ennen kun voin keveämmin askelein mutkikkaalla polullani kulkea. Siihen vaikuttaa niin monta osatekijää, monta asiaa, joiden ei kuuluisi saada olla näin hankalia.
Jo pidempään olen kertonut kivustani. Olen puhunut sadoille, ellen tuhansillekin henkilöille kivustani. Siitä fyysisestä. Siitä joka vaikuttaa toimintakykyyni. Siitä joka on suurimpana syyllisenä myös masennukseeni. Mutta kipu voi olla myös psyykkistä, sitä se itsellänikin on. Paitsi fyysistä kipua, tunnen myös psyykkistä kipua mieleni lisäksi kehossani. On monta stereotypiaa, ennakkoluuloa, väärinkäsitystä, sekä oletusta, joista haluaisin ihmisille masennuksesta ja muistakin mielenterveysongelmista kertoa. En halua kertoa, jotta minusta enkelinsiipistä teräsnaista maalattaisiin. Haluan kertoa, jotta muita voisin auttaa. Itseni mukaanlukien. Käteni eivät ehkä kunnolla toimi, kehoni minut päivittäin pettää, mutta kertomista ei kokonaisuuteni lopeta.
Olen jo kertonutkin, mutta nyt vielä #kerrokaikille .
Kipu voi olla fyysistä. Kipu voi olla psyykkistä. Kipua voi olla molempia. Sunnuntaina katsoin Aamusydämellä ohjelman, jossa kerrottiin hienosta uudesta liikkeestä. Tavoitteesta. Tulevaisuudesta. Kerro kaikille, ja hälvennä masennuksen stigma.http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/11/aamusydammella-nuoren-masennus