Moppi päässäni.
Tukka. Hiukset. Päästä kasvavaa karvaa. Sitä on. P-a-l-j-o-n. Syntyessäni oli pääni täynnä tummaa tiheää tukkaa, siitä se kaikki sitten alkoi. En tähän hätään ehtinyt metsästämään valokuvia lapsuudestani tai nuoruudestani, mutta kerrottakoot että hiushistoriani on suht värikäs.
Synnyin tummatukkana. Lapsuuden olin oljen vaalea. 10-vuotiaana värjäsin tukkani ensimmäisen kerran: oranssiksi. Siitä se värjäyskierre sitten hiljalleen alkoi. Yläasteella taisin olla suurimman osan ajasta tummatukka, lukiossa kehiin astui punainen. Ja kun puhun punaisesta, tarkoitan oikein sellaista kiljuvan punaista. Jossain vaiheessa väri muuttui tummempaan, seassa välillä pinkkiä ja liilaa. Oi niitä aikoja… Sitten noin yhdeksän vuotta sitten päätin, että värjäys loppuu tähän.
Lopetin värjäyksen pum pam seinään noin vain. Kun omaa väriäni oli kasvanut ehkäpä noin 5cm, kävelin satunnaiseen kampaamoon ja kerroin haluavani eroon kaikesta värjätystä materiaalista. Kampaamon lattialle jäi tukkaa sen verran, että siitä olisi voinut kutoa muutamankin torkkupeiton. Sen leikkuun jälkeen on tukastani löytynyt vain omaa väriäni, lukuunottamatta muutamia kapeita raitoja, joita niitäkin viimeksi laitettiin muutama vuosi takaperin.
En halua kehua tukkaani, se vaan on, ilman että siihen olen itse paljoa vaikuttanut. Hiuksia on päässäni paljon. Sen verran paljon, että vanhojen tanssien kampaajalla meinasi usko loppua, kun materiaalia tuli aina vain lisää. En muista milloin olisin käynyt kampaajalla niin, että hiuksiani ei olisi ohennettu. Kun lapsena menimme siskoni kanssa samaan aikaan kampaamoon, piti meidän käsittelyihin varata aina lisäaikaa.
Kiharat ovat kotoisin toisesta kotimaastani Sveitsistä. Hiukseni ovat itsepäiset, ja taipuvat juuri sinne minne ne tahtovat. Pienet vesipisarat vääntävät tukkani korkkiruuvikiharoille, ja edestä hiukseni kasvavat ylöspäin.
Äitini muistuttaa minua usein, kuinka iloinen on siitä, että kaikesta sairastelusta huolimatta hiukseni ovat säilyneet tällaisina. Lääkkeet, stressi, ja muut osatekijät olisivat voineet tehdä jos jonkinmoisia muutoksia, mutta onneksi näin ei ole käynyt. Toki hiukseni aiheuttavat harmia. On jokseenkin nöyryyttävää, että 28-vuotiaana naisena, en kykene itse hiuksiani pesemään. Henkilökohtainen avustajani pesee hiukseni minun istuessa suihkujakkaralla. Suihkussa käyminen jo itsessään on todella uuvuttava toimenpide minulle, ja toinen käsiini vaikuttava sairaus tekee sen, etten voi käsiäni yläasennoissa lainkaan pitää.
Alla oleva kuva on todella merkityksellinen itselleni, ja tärkeä. Hölmö minä foliopää. Voisi luulla, että hassun hassuttelen vain, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta…
Elettiin tammikuuta 2014. Kuukausi aiemmin olin ollut isossa leikkauksessa, josta toipuminen ei lähtenyt aivan toivotun mukaisesti. Oli kuitenkin kiire toipua edes hieman, sillä helmikuun alussa odotti sama leikkaus toiselle puolen kehoani. Mutta sitten kehoni päätti pettää minut jälleen. Yht’äkkiä tammikuun puolivälissä kovat alavatsakivut veivät minut ensiapuun, ja sieltä osastolle kivunhoitoon. Täysin ylimääräinen terveysongelma päätti astua kehiin. Minulla oli kiire toipua tästä tilanteesta, sillä kulman takana odotti jo seuraava leikkaus, ja jos olisin vielä tästä huonossa kunnossa, pitäisi leikkausta siirtää. Siellä yksinäisellä sairaalasängyllä maatessani turhauduin koko rumbaan. Minulla oli viikko aikaa toipua. Piru vie, minähän tekisin sen. Varasin kampaajalle ajan. Päätin, että minähän pääsen tuonne kampaajalle, ja hommaan itselleni uuden lookin ennen seuraavaa leikkausta. Pääsin kuin pääsinkin kampaajalle, ja päivitin tämän kuvan sosiaaliseen mediaan. En ollut sairaalassa, enkä ollut tekemässä opinnäytetyötä, olin kampaajalla! Vau! Ensimmäisen leikkaukseni jälkeen kävi ilmi, että pitkille hiuksille saisin heittää lopullisesti hyvästit, hei hei vaan. En saanut nostaa käsiäni pitkään, ja ärsyynnyin kun muut eivät osanneet laittaa tarpeeksi tiukkaa Pikku Myy nutturaa. Joten pätkäksi vain. Tämä kampaajakäynti oli ensimmäinen laatuaan minulta kyseisellä kampaajalla, ja siitä lähtien hän on ollut vakikampaajani.
Kampaajani tietää, että jokainen kerta saa tehdä uuden mallin. Hän tietää myös, että kun annan luvan leikata niin paljon kun haluaa, en valehtele. Oli se sitten 9mm siili tai pieni pätkäisy, kunhan ei koko päätä klaniksi vedä.
Luonnollinen hiustenvärini muuttaa välillä itsestään hieman sävyään. Väri on toisaalta mielestäni ihan kiva, vaikka välillä tekisikin mieli kirkastaa sävyä, tai jotain aivan muuta.
En itse pysty laittamaan tukkaani. Hieman muotoiluainetta vaan kämmeniin ja rutistelua sinne sen tänne, sitä se useimmiten on. Avustajani välillä föönaa ja suoristaa hiuksiani, välillä taas esim. Äitini on tehnyt yksinkertaisen lettikampauksen.
Tänään tukkani näytti taksinpenkillä istuessani tältä. Torstaina koittaa seuraava kampaaja-aika, mitäköhän tiedossa on? Sitä en tiedä. Minun tehtäväni on istua tuoliin, ja noin tunnin päästä avata silmäni, ja tyytyväisenä katsastaa peiliin. Vaikka nyt kampaaja-aikaa odottaessa tuntuukin vain siltä, että hiukseni ovat aivan kamalat, ja tahtoisin vain peittää ne :D