”Laitan sinut tähän ….jonoon”.

Kierrellen ja kaarrellen. Niin minä lähiaikoina olen monestakin asiasta kirjoittanut. Ei käsistäni niin vaikeaa kirjoittaa ole, vaikka sieltä päin suurin syyllinen olotilaani löytyykin, mutta ne ovatkin olleet niin jo pitkään. Tottunut. Turtunut. 

Kun kerroin julkisesti joutuvani luopumaan koirastani, kerroin samalla lyhyesti ongelmista jaloissani. Nyt prosessit jalkojen suhteen ovat etenemässä, tänään yhdellä askeleella. Fysioterapeutti lyhyen puhelinkeskustelun jälkeen sanoi ne sanat, joita olen samanaikaisesti pelännyt, mutta jotka samalla tuovat toivoa:

 

”Laitan sinut tähän pyörätuolijonoon”.

 

 

Niin. Lähiaikoina mitä todennäköisemmin siis aloitetaan prosessi, jonka tarkoituksena on saada minulle apuväline, jolla pystyisin paremmin kotini ulkopuolella liikkumaan. Jonka avulla jaksaisin enemmän, ja jota käyttämällä välttyisin ylimäärisiltä kivuilta. Koska käsieni tilanne on mikä on, ei hyllyvalmis tuote ole kelpoisa, vaan prosessiin osallistuu useita eri ammattilaisia, jotka pohtivat tilannetta eri näkökulmilta. Varsinkin koska jalkojeni kivut ja ongelmat eivät ole peräisin yksinomaan jaloistani, vaan osasyyllinen taitaa löytyä selästä. 

 

Tuleva kevät ja kesä tuovat monia muutoksia arkeen. Tulee tehdä päätöksiä. Tulee pohtia vaihtoehtoja. Tulee kulkea sairaalan käytävillä. Tulee saada selvyyttä asioihin. Mutta kaikki se vie eteenpäin, kohti jotain. 

Nyt juuri tällä hetkellä kaikki tämä vie kohti odottamista, ja odottaminen toivottavasti kohti vastauksia.