Lauantai.

Lauantai. Hetken mielijohteesta myöhään perjantaina päätin ostaa junalipun, ja matkustaa lauantaina pariksi tuntia Helsinkiin. Kun äidin kanssa tapasimme, ja pohdimme aamupalapaikkaa, päädyimme heti hyppäämään ratikkaan kohti kauppatoria ja ravintola Storya. Siskon kanssa on tullut käytyä lounaalla pari kertaa tuolla, ja sen verran paljon olin brunssista kuullut, että ruokaa ääntä kohden vaan. Kannatti. Kyllä. 

Tavoitteena Helsingin pikakeikalle oli lähinnä käydä katsomassa juttuja uuteen asuntoon, sekä löytää uusia luonnonmukaisia kasvojenhoitotuotteita. Molempia löytyi, oho! Fredrikinkadulta ja sen läheisyydestä löytäisin vaikka mitä, oh yksi kivoimmista paikoista. Uuteen kotiin löytyi uusia huonekaluja tilaukseen, juuri sellaisia jotka mielessä olikin. Tv-taso tosin jäi vielä uupumaan, mutta matkalla kotio päin satuin bongaamaan Instagramin kautta juuri sopivan. Kun vielä kotona kokeilin uusia kasvojenhoitotuotteita, ja totesin ne juuri sopivaksi, oli päivä hellanlettasen idyllinen. 

Vai olikohan nyt sittenkään?

Teki mieli kontata pitkin katuja. Ei en ollut bilettänyt edellistä yötä yksin kotonani, koko kehoni oli tulessa. Oikean jalan kenkä on jo kuukausia ollut niin löysällä kuin mahdollista, jo alkupäivästä oli pakko löysät myös vasen. Molemmat jalat tuntuivat olevan liekkien peittämät, väri- ja lämpötilamuutokset kirvelivät, kivut kovenivat koko ajan, ja kyynärsauvaan tukeutuminen satutti entisestään vasenta kättä. Samaan aikaan molemmat kädet tekevät samoja muutoksia kuin jalat, ja selkä repii irti sopimuspapereita yhdessä pään kanssa. Teki mieli kontata. Vaikka moni ehkä näissä tilanteissa sanoisi, että tulisi olla vain iloinen kun voi vielä edes hiemab kävellä, en minä voi rehellisesti niin sanoa. Se on tuskaa. Se vie paljon enemmän pois, kuin mitä antaa. Jos olisin vähät välittänyt eilen muista ihmisistä, olisin kontannut katuja pitkin kengät jaloista potkittuna.

Lempiliikkeitäni kierrellessä katsoin taas useampaa liikettä hieman erilaisin silmin. Jo pitkään ovat monet paikat olleet hankalia lähes tulkoon kaikkialla: ovet. Nyt tarkkailin vielä enemmän kynnyksiä, kapeita käytäviä, yms. Eipä sitä jatkossa enää kaikkiin liikkeisiin mennä, ei edes tahdonvoimalla. Vaikka samaan aikaan tuntui pahalta ja ärsyttävältä katsoa niitä paikkoja, joita tulevaisuudessa menettää, en silti voi odottaa että saan minulle suunnitellun ja tilatun pyörätuolin. Monta viikkoa siihen vielä menee, mutta sinnitelty on sitä aiemminkin. 

Kuten olen jo aiemmin sanonut, pätee pyörätuolin käyttöönottoon sama kuin henkilökohtaisen avustajan ottamiseen: Menetän paljon itsenäisyyttä, samalla saan sitä takaisin. Kuinka paljon pidempään olisinkaan jaksanut fyysisesti, ja myös paremmalla mielellä, mikäli olisin voinut edes hieman saada pois ylimääräistä kuormitusta keholleni? Tulevaisuus saattaa vaikuttaa muista surulliselta ja hankalalta, ja toki se sitä osittain onkin, mutta se on myös paljon muuta.

Ensi viikolla koittaa muutto. Muutto tavalliseen vuokra-asuntoon, mutta sellaiseen jonka taloyhtiössä on hissi, hissi jolle pääsee pyörätuolilla. Koska joudun viettämään kotona paljon aikaa, on minulle erityisen tärkeää että viihdyn siellä. Sisustaminen on yksi ihanimmista mielenkiinnon kohteistani, enkä malta odottaa että saan asunnon itseni näköiseksi. Ruokapöytää valkatessani tuli kiinnittää huomiota siihen, että pääsisin ruokapöydän ääreen myös pyörätuolilla suoraan. Sellainen löytyi. Sellainen, jonka olisin ottanut myös ilman tuota valintaseikkaa.

 

Se oli lauantai. Ensi viikolla on uusi lauantai uuteen asuntoon muuttaessa. Sen jälkeen on muutama viikko lauantaipäiviä, jolloin tukeudun kyynärsauvaan. Sitten saapuvat lauantait jolloin voin kulkea lyhyitä matkoja pyörätuolilla, tai hieman pidempiä toisen lykkäämänä. Sitten monien ja monien lauantaipäivien jälkeen toivottavasti saapuvat ne lauantait jolloin voin itsenäisesti vapaammin liikkua pyörätuolilla sähköisen apuvälineen auttamana.

 

Lauantai. Se oli nyt, niitä on ollut, niitä on tuleva.