äitienpäivänä.

Lusikoita kiitos.

Marraskuussa lehtitoimittaja kysyi kysymyksen, voisiko minusta tulla äiti? Olisiko se tilassani mahdollista? Pystyisinkö hoitamaan lasta? Niin, voisiko pieni lapsi kutsua minua äidikseen? Tuolloin kysymys jätettiin vielä avoimeksi, sillä koska en ollut parisuhteessa, ei kysymys ollut ajankohtainen. Parisuhdetilani kohdalla lukee vieläkin kaikissa lomakkeissa sana naimaton, mutta näin äitienpäivänä voisin kirjoittaa asiasta hieman enemmän.

 

Olenko minä koskaan äiti? Tarttuvatko pienet kädet lahkeisiini, pyytäen syliin nostamaan? Niin, en tiedä. Nuorempana minulle oli aina selvää, että minusta tulisi äiti. Että minä saisin jakaa rakkauttani, suojella pientä olentoa, opettaa tietojani ja taitojani, katsoa ylpeänä kasvua, kannustaa kaikessa, olla tukena, ilahduttaa ja rakastaa. Että minusta tulisi äiti.

Mutta. Se iso sana, mutta. Voisinko minä huolehtia toisesta, kun en voi täysin huolehtia itsestäni? Kuinka minä voisin lasta päivästä toiseen hoitaa, kun jo sylissä pitäminen aiheuttaa tuskaa? Löytäisinkö minä kumppanin, joka olisi valmis tähän kokonaisuuteen hyppäämään? Olisiko minun reilua tuoda tähän maailmaan lisää henkilöitä, jotka minua rakastamalla joutuvat huolehtimaan, ja kärsimään? Ajatusmalleja. Pinttyneitä, monimutkaisen hankalia. Jotta mutta sanan saisi pois, tarvitsee jonkun muuttua, sitä ennen en asiaa voi kokonaisuutena selvänä tarkastella. 

Kyse ei kuitenkaan ole vain vääristyneistä ajatusmalleista, kyse on myös jostain suuremmasta.

 

Sairaudet. Lääkkeet. Kipu. Stressi. Mitä kaikkea ne kehossani ovatkaan voineet tehdä? Kuinka monia kertoja olenkaan kurkustani alas niellyt, tai kanyylia pitkin suoneeni lääkkeitä saanut, sellaisia joissa suurin kirjaimin lapsettomuudesta varoitellaan? Monen monta kertaa. Miten kaikki sairaudet ovatkaan kehooni vaikuttaneet? Ei sitä edes tiedetä. Vaikeutuvatko toimintarajoitteeni entisestään? Ei kehon toimintaa voi aina ennustaa.

Kehoni ja mieleni tuhoa ei tiedä kukaan, enkä edes välttämättä haluaisikaan tietää. Olisiko äitiys edes mahdollista, se kysymys on täysin avoimena. Kysymys, jonka olen tarkoituksellisesti jättänyt avoimeksi.

 

Siskontyttöni, kummityttöni, on elämäni tärkein pieni ihminen. Pieni ihme, josta otin ensimmäisen valokuvan hänen ollessaan kahdeksan tuntia vanha. Pieni neiti, jonka kanssa useamman kerran viikossa Facetime-puheluita soitamme. Pieni tyttö, joka lentosuukkoja lähettää. Pieni rakas, joka päänsä olkaani vasten asettaa, kun hänelle lauluja laulan. Vaikka haluan olla kummitytölleni parhain täti päällä maan, en voi olla miettimättä, riittääkö se? Kuitenkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan olla läsnä pienen elämässä. Jos minusta ei ikinä äitiä tulisi, olen minä kuitenkin aina täti. 

Ei vastauksia näihin kysymyksiin tiedä kukaan, ei ainakaan ennen kuin niitä oikeasti ajattelisi. Mutta ajatteluun, siihen ei ole oikea aika vielä. Joskus. Tulevaisuudessa. 

 

Äitienpäivänä minä en toivota hyvää äitienpäivää kaikille, en. 

Tänä sunnuntaina minä toivotan hyvää päivää...

äideille,

heille jotka ovat olleet äitejä,

heille jotka ovat matkalla äitiyteen,

heille joiden äiti on muualla,

heille joiden äiti on läsnä,

heille jotka toivoisivat tulevansa kutsutuiksisi äidiksi,

heille joille äitiys merkitsee jotain omaa,

heille jotka ovat siinä tänään.

Kommentoi