anna.

Muutama viikko sitten olin koirani kanssa kävelyllä. Vastaan tuli muutama tuttu koiranulkoiluttaja samaan aikaan samaan kohtaan. Pysähdyimme siihen juttelemaan niitä näitä. Puhuimme toki koiristamme taas, ja ohimennen kerroin kuinka juuri päivää aiemmin Köpi oli ollut innoissaan lenkillä, kun seuranamme oli ollut valokuvaaja. Tuo pieni tykinkuulani kun rakastaa kaikkia, varsinkin sellaisia jotka vähän väliä kumartuvat häntä silittelemään. Koiranulkoiluttajat toki sitten kysyivät, miksi valokuvaaja oli ollut mukanamme? Kun kerroin lyhyesti, että minusta tehtiin henkilökuvajuttu aikakauslehteen, kuinka voi yrittää elää eteenpäin pyrkien sairauksien tuomista vaikeista tilanteista huolimatta, hiljenivät he hetkeksi. Jonka jälkeen toinen naisista kysyi minulta, olenko minä siis jotenkin sairas? Hymyillen kerroin pääpiirteittäin mitä sairastan ja millaista elämäni on. Sain heiltä sen saman vastauksen minkä olen saanut usein: 

En mä olis yhtään arvannut. Ei sinusta olisi voinut lainkaan tietää ulkoisesta olemuksestasi, ja reippaudestasi, että jokin olisi vialla.”

Hymyilin vain, että eihän heidän olisi tarvinnutkaan mistään sitä arvata. Juuri tämän tyylisten tilanteiden vuoksi kerron sairastamisestani sekä elämästäni, jotta muitakin henkilöitä, kaikkia, voitaisiin ymmärtää laajan näkökulman kautta. Maailmassa jokaisella on jokin taakka kannettavanaan. Joillakin se on painavampi ja monimutkaisempi kuin toisilla, mutta ulkoapäin on sen suuruutta mahdotonta arvioida. 

 

 

Anna lehden vuoden 2016 ensimmäisessä numerossa (ilmestynyt 30.12.2015) pieni henkilöjuttu minusta. Kipuisana, mutta henkilönä joka jatkaa matkaa.

image.jpeg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *