”Ei mitään.”
Yksinkertainen tavallistakin tavallisempi kysymys, johon opitaan vastaamaan jo pienenä lapsena:
”Mitä kuuluu?”
Kerta toisensa jälkeen vastaan samalla kaavalla, sillä joka ei kysyjälle mitään kerro, ja vaikka kuinka yrittäisin, ei suustani muuta vastausta tule:
”Ei mitään.”
Tilanne on turhauttavaa paitsi minulle, myös kysyjälle. Varsinkin silloin, kun toinen tietää täydellä varmuudella, ettei vastaukseni kerro totuutta, ei pientäkään murusta siitä. Miksi se sitten on niin vaikeaa, miksi ei vaan voisi vastata suoraan? Miksi täytyy kierrellä ja kaarrella, odottaen sen toisen henkilön huokausta ja lisäkysymystä? Miksi puhelimeen saattaa olla listattuna monen monta vastausta tuohon kysymykseen, mutta silti ne eivät sanoina ääneen muodostu?
Vakava masennus, vaikea ahdistuneisuus, dissosiaatiohäiriö, ja monet muut mielenterveyden ongelmat ovat muovanneet mieltäni, ja sulkeneet ovia. On tietyllä tapaa turvallisempaa olla jumissa, kuin avoin uusille asioille. Kun kiire on se, jolla hallita elämää ja pitää ajatukset poissa niistä kipeistä asioista, on jatkuva pelko siitä, että avoimesti kysymykseen vastaamalla voisikin joku viedä sitä kiirettä pois. Vaikka itse tiedostankin, ettei välttämiskäyttäytymisellä ainakaan parempaan päin suunnata, ei suuni osaa muunlaisia vastauksia lausua, tai mieleni toisenlaista toimintatapaa valita.
Olen kuitenkin erittäin onnekas siinä, että tiimissäni mukana kulkevat ammattilaiset eivät luovuta. He eivät yksinkertaisesti hyväksy vastaustani, etteikö muka mitään kuuluisi, he tietävät ettei se ole rehellinen vastaus, ei milloinkaan. Ehkäpä joskus yllätän heidät laukomalla suoria avoimia vastauksia heti ensimmäiseen kysymykseen.
Tällaisissa tilanteissa on haastavaa tavata uusia ihmisiä. Aina ensiksi täytyy selittää, mitkä minun epäselvät toimintatapani ovat. Liian usein on käynyt nimittäin niin, että olen tullut väärintulkituksi ja kaltoinkohdelluksi, kun feikkaava käytökseni on ajateltu todelliseksi. Kaikilta ei onnistu rivien välistä lukeminen, enkä voikaan sitä kaikilta vaatia. Mutta turhauttavinta ovat ne tilanteet, jolloin olen jo ennalta kertonut, kuinka vastaukseni ”ei mitään” ei ehkä pidäkään totuutta sisällään, mutta silti siihen uskotaan.
Vielä joskus minä rehellisin sanoin kysymykseen vastaan, vaikka sen vastaanotto kovin pelottaisikin.