”Hah niin varmaan, sen mielestä sä vaan oot hullu”.

Mennäänpä suoraan asiaan, miksi minä vihaan stereotypioita ja ennakkoluuloja? Miksi kerta toisensa jälkeen paasaan niistä ihmisille? Miksi en voi sietää sellaisia sanomisia ihmisten suusta? Miksi kehoni värähtää inhosta niitä kuullessani? Kaikessa yksinkertaisuudessaan siksi, että ne voivat olla vahingoittavia. 

 

Kerronpa esimerkein joitain omalle kohdalleni sattuneita tilanteita. 

Syksyllä 2013 kaikki sairauteni pahenivat huomattavasti, kaikki kerralla, ja mukaan tuli vielä akuutteja tilanteita. Lääkärini eivät tienneet mitä tehdä. Mikään ei auttanut, ja kehoni tuntui tietyin osin luovuttavan. Olin itsekin vienyt kehoani äärirajoille, ja samaan aikaan jouduin vielä yhtäkkiä tauottamaan opinnot sekä työt täysin, ja oli täysin epäselvää mitä voitaisiin tehdä. Kun taas yksi lääke oli tehottomaksi havaittu, ehdotti lääkärini, että hän laittaisi lähetteen yleissairaalapsykiatrian osastolle, jonka kanssa kipupoli tekee yhteistyötä. Lääkärini selitti, että hän laittaisi lähetteen vain mikäli asia olisi minulle täysin ok, ja hän painotti että tilanteessani kyse oli enemmänkin siitä, että osastolla voitaisiin saada laajempi kuva fyysisistä kivuistani. Osastolla saisin levättyä, ja voitaisiin kokeilla eri hoitokeinoja. Kun kerroin eräälle ystävälleni tästä, ja itse vielä kerroin hänelle mitä itse yleissairaalapsykiatria tarkoittaa, sanoi hän naureskellen: 

 

”Hah niin varmaan, sen mielestä sä vaan oot hullu!”

 

Sieltä ne tulivat. Ne stereotypioiden ja ennakkoluulojen läpi sanotut sanat. Vaikka tunnenkin hyvin ystäväni huumorintajun, ja tiedän että häneltä puuttuu tietynlainen sensitiivisyys, en voi sanoa ettenkö olisi tuolloin loukkaantunut. Tilanne oli jo valmiiksi itselleni hankala, sekä kiusallinen, ja hänen sanansa toivat siihen vielä häpeän sävyn. Tunsin jo häpeää silloin kun asiasta hänelle kerroin, ja hänen kommenttinsa jälkeen vielä enemmän. 

Koska asiat eivät oikein edenneet suunnitellun mukaisesti, olin tuolla osastolla kivun tutkimusjaksolla vasta seitsemän kuukautta myöhemmin. Olin yleissairaalapsykiatrian osastolla kaksi viikkoa, ja koko tuon ajan minulla oli tunne, että minun piti kovin perustella muille miksi siellä olin, ja sitä millainen osasto oikein oli. Myönnän kyllä, itselleni minun piti perustella asiaa myös. Mutta miksi? Miksi stereotypiat ja ennakkoluulot ovat vaikuttaneet minuunkin niin paljon, että joissain asioissa minun on tarvinnut perustella ja selitellä tällaisia asioita paljon? 

Tarkoituksella kirjoitin ”ovat vaikuttaneet”, sillä en enää suostu antamaan niille valtaa. 

 

Toinen myös psykiatrian puolelle liittyvä esimerkki stereotypioista ja ennakkoluuloista on vain itsestäni, tai no liittyy siihen toki paljon muitakin henkilöitä. Kun ensimmäisen kerran diagnoosiluettelooni ilmestyivät sanat ”määrittämätön masennus, jossa kroonisen kivun komponentit”, kesti pitkään ennen kuin hyväksyin tuon diagnoosin itselleni. Vaikka masennusseulassa sainkin pisteitä enemmän, ja itse nuo oireet itsessäni myös tunnistin, en sinänsä pitänyt itseäni masentuneena. Minähän opiskelin, tein kaikenlaisia projekteja, hymyilin, näin ystäviäni. En ollut surun ja epätoivon peittoon kietoutunut möykky pimeässä huoneessa. Ajattelin itse tuolloin liian stereotyyppisesti. Meni pitkään ennen kuin ymmärsin, kuinka todellakin myös masennuksen varjo omalla matkallani seuraa. Kun olin itse hyväksynyt asian, törmäsin siihen, kuinka muut eivät vielä olleetkaan siihen valmiita. Useamman kerran kävi niin, että kertoessani sairauksistani, siis myös niistä psykiatrisista, ihmiset ympärilläni ihmettelivät tilannetta paljon. Sain joiltain henkilöiltä jopa epäilyjä, ja kommentteja kuten:

 

”Mutta sähän hymyilet ja olet iloisen reipas, et sä voi olla masentunut.”

 

Osa henkilöistä on ymmärtänyt, kun olen heille kertonut asioista enemmän ja laajemmalta näkökulmalta. Mutta miksi minun pitää perustella itseäni, yhä uudestaan ja uudestaan? Jotkut tilanteista johtuvat toki lähinnä ymmärtämättömyydestä, ja siitä että henkilöt eivät ole vain tienneet asioita, mutta aika monen kohdalla kyse on ollut myös siitä, että on tarkasteltu stereotypioiden kautta. 

 

Stereotypiat ja ennakkoluulot asettavat usein tielle täysin turhia esteitä. Niitä joudutaan murtamaan sekä ulkopuolisten silmien vuoksi, mutta myös henkilökohtaisista näkökulmista. Ne saattavat auttaa ymmärtämään, oppimaan ja tiedostamaan asioita, mutta ne saattavat myös vahingoittaa, sekä hankaloittaa asioita. 

Jos jotain haluaisin, olisi se poistaa stereotypioiden ja ennakkoluulojen värittämät lasit ihmisten silmiltä. Niiden lasien sijaan voisi jokaista henkilöä tarkastella yksilönä, omana ainutlaatuisena henkilönä.

Minä jatkan asioiden perustelemista, selittämistä, ja yritän auttaa ymmärtämään. Murran stereotypioiden ja ennakkoluulojen asettamia esteitä, ja toivon että edes jotkut voisivat näin niiden yli päästä.

 

 

Aiempia kirjoituksiani, jotka viittaavat hieman tähän aiheeseen mm.

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/ihan-vain http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/nakymaton-vamma 

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/mita-sanoisi

 

Vaikka ehkä toisaalta, taidan mainita tästä aiheesta vähän joka paikassa… Koko ajan. Tämäkin teksti oli jälleen vain pintaraapaisua, palaan varmastikin osaan tekstissä käsitellyistä asioista vielä uudelleen.