Hämärän peitto.

En tiennyt pitkään että minua ahdistaa. Siis sillä tavalla ihan oikeasti, niin että oireluettelosta voi ruksata milti kaikki kohdat oloonsa sopiviksi. Olenhan vain jatkanut matkaa, ja pinnistellyt läpi hankalien tilanteiden. Se ehkä se suurin syy ahdistukselleni onkin, liian pitkään sinnitellyt hampaita yhteen puristaen. Syitä ahdistukselleni on monia, osa niistä hieman hankalampia kuin toiset, mutta loppupeleissä kyse on suuremmasta kokonaisuudesta johon kuuluu monia eri osatekijöitä. 

Miten kuvailisin ahdistusta noin yleisesti? Hämärän sävyinen peitto, joka kietoutuu ympärille koko ajan tiukemmalle ja tiukemmalle, tukahduttaen ilmaa ympäriltään, mutta samoin myös sisältään. Ääni, joka huutaa sisällä, mutta joka tukahtuu täysin käheäksi ulos pyrkiessään. Tunne, joka hautautuu syvälle sisään, mutta samalla riipii ja repii hitaasti. 

Ahdistuksen hämäryys ei välttämättä näy ulospäin, mutta sisällä se voi himmentää kirkkautta paljonkin. Hämärässä on vaikeampi toimia selkeästi, ja hämärä sysää helpommin kohti pimeyttä. Tyhjyys. Tyhjyys on sana, joka kuvastaa ahdistuneisuuden kokonaiskuvaa. 

Vaikka ahdistuneisuus puristaa hämärää peittoaan ympärilleen koko ajan, ei sen tarvitse tukahduttaa valoa täysin. Mutta se, että päästää valoa enemmän näkyviin, vaatii   töitä. Valo ja kirkkaus eivät ilmesty tyhjästä, mutta mikäli peitto ei kääriydy liian tiiviisti ympärille, on valonsäteillä mahdollisuus löytää tiensä.