”Hänelle ihan maksetaan tästä.”
Viime syksystä lähtien olen ollut työnantaja. Ihan sellainen oikea työnantaja, jonka piti itse kirjoitella työpaikkailmoitus, lukea työpaikkahakemuksia, haastatella työnhakijoita, ja valita hakijoista yksi. Valintani osui tuolloin aivan oikeaan. On ollut kuitenkin todella vaikea prosessi itselleni psyykkisesti, se että joku avustaa minua. On vieläkin noloa kertoa ihmisille, että minulla on henkilökohtainen avustaja, varsinkin kun suurin osa ihmisistä ei näe häntä työssään. Tai no näkeehän monikin, mutta kaikki eivät sitä aina tajua.
(avustajalleni ei maksettu mitään siitä, että otin itse tämän täysin satunnaisen kuvan pari viikkoa sitten parvekkeellani)
”Sulla onkin oma kantaja mukana, haha hienoo!”
Viime viikolla käydessämme kaupungilla asioilla useammassa eri paikassa, sanottiin tuo ylläoleva lause muistaakseni jokaisen paikan kassalla. Paikasta toiseen kävellessämme sanoinkin M:lle, kuinka suurin osa ihmisistä varmaan ajatteleekin vain automaattisesti, että kaksi ystävystä on ostoksilla. Aina kaupoista poistuessamme naureskelimme, kuinka hienoo onkin kun minulla on oma kantaja ostoksilla mukana, varsinkin kun hänelle ihan maksetaan tästä.
”Vielä kun olis oma autonkuljettaja, niin voi vitsit!”
No itseasiassa…ei nyt ihan omaa vakituista autonkuljettaja, mutta kuljetuspalvelu kyllä. Todella usein käy niin, että saan heilutella ja vilkutella taksikuskeille vaikka kuinka kauan, kunnes he tajuavat että minä olen se heidän asiakkaansa. Kyllä juu, ja tuo toinen henkilö kantaa kaikki kantamukseni taksista kotiin, hänelle ihan maksetaan tästä.
(tästäkään kuvasta avustajalleni ei maksettu, mutta sinä aikana kun hän pakkaa ruokaostoksiani kasseihin, voin minä vuorautua talvelta suojaan. Vaikka saatan katsahtaa puhelimeeni siinä, en kuitenkaan nappaile selfietä. Joten kuten tapaan kuuluu niin sanottakoot: kuva ei kuulu juttuun.)
Tänään olimme M:n kanssa ruokaostoksilla, kun sanoin hänelle tarkoituksella hieman kovempaan ääneen, että aina näissä tilanteissa tekisi mieli kantaa jotain kylttiä mukanaan, missä lukisi että hän on avustajani ja hänelle ihan maksetaan tästä! Ei, en ole laiska tai töykeä, kun en auta kaveria tyhjentämään kauppakoria kassahihnalle, ja seison vieressä hänen pakatessa ostokset kasseihin. Kerran ollessamme ruokakaupassa, ei kassahihna toiminut, ja ostokset jäivät kaikki alkupäähän, heti kassan kohdille. Kassa katsahti minua, joka seisoin kassan vieressä, avustajani juuri kävelemässä ostosten pakkauspäähän, ja sanoi kutakuinkin näin: ”Kyllähän nuo saa tuosta ihan reippaasti, kun vähän kurottaa ja yrittää.” En yrittänyt, enkä kurottanut, sillä en voi. En edes reippaasti. Kassa ei tarkoittanut tietenkään mitään pahaa, ja kaupan ulkopuolella naureskelimmekin avustajani kanssa, kuinka kassa sattuikin niin hyvin sanomaan. Avustajani käveli ostoksieni kohdalle, ja pakkasi ne siitä. Minä seisoin tämän aikaa siellä kassahihnan loppupäässä. Mustan huumorin läppä lensi keskenämme koko kotimatkan.
Nämä kaikki edellä esitetyt tilanteet ovat olleet kevyitä ja humoristisia, mutta valehtelisin jos väittäisin etteivät ne olisi asettaneet minua ikinä kiusallisiin tilanteisiin. On oikeasti mielestäni vieläkin hieman noloa joutua tukeutumaan henkilökohtaiseen apuun, varsinkin silloin kun on muiden ihmisten ilmoilla. Varsinkin silloin, kun muut ihmiset eivät ole tietoisia minun ja avustajani välisestä suhteesta. Hän on työntekijä, jolle kuuluu erilaisia tehtäviä, joilla avustaa. Minä olen työnantaja, jota tarvitsee avustaa. Hänelle ihan maksetaan tästä.