Hotellijoulu vol 2.

Lusikoita kiitos.

Aatonaattona kirjauduin sisään hotelliin. Yksin. Vaatimuksena hotellihuoneelleni oli se, että sieltä löytyy kylpyamme, ja että hotelli sijaitsee Helsingissä. Valkoisten lakanoiden välissä nukun minä kolme yötä suuressa sängyssä. Yksin. 

 

Olen aikuiselämäni aikana viettänyt jos jonkinmoista joulua, mitä toiset saattavat pitää outoina, mutta eivät ne outoja minulle ole olleet. Kaksi jouluaattoa myin Saksassa hunajaa, illalla laukkujani pakaten, ja joulupävänä takaisin Suomeen matkustaen. Monta jouluyötä vietin luurit päässäni taksitilauksia vastaanottaen, ajotilauksia laitteiden kautta autoille välittäen. Yhden joulun kuljin perheeni kanssa Bratislavan kaduilla, illalla hotellissa riisiä syöden, josta rusinoita pois noukin. Jos minulta kysytään, ei perinteistä joulua oikeastaan olekaan, enkä ainakaan itse sille tarvetta näe. Siispä vietän jouluani, kuten parhaimmaksi itse näen.

 

Olen perheestäni ainoa, joka asuu toisella paikkakunnalla, joten käytännön järjestelyiden kannalta on helpompi järjestää joulu siellä, missä muut asuvat. Viime vuosina joulun juhlinnassa tärkeintä ovat olleet kaksi pieni neitiä, joiden ikkunoiden takaa ovat tontut pitkin vuotta kurkkineet. Minä saavuin siis jälleen Helsinkiin, mutta minun jouluuni sisältyy nykyisellään myös paljon yksinoloa. Toivottua ja tarvittua yksinoloa.

 

Kompleksi laaja sairaustilanteeni vaikuttaa niin paljon enemmän, kuin mitä äkkiseltään voisi ajatella. Pilleri kouraan ja suuta kohden, ei, ei se ole niin helppoa. Vaikeat krooniset kipuni väsyttävät paljon, sekä vaikuttavat mielialaani. En kuitenkaan kerro koskaan kipujeni pahenemisesta, sillä kukaan ei voi asialle mitään. Läheiseni kyllä näkevät minusta välillä millloin kivut lyövät liian kovaa, varsinkin silloin kun rakas CRPS jyllää päälle väri-, lämpötila-, ja turvotusmuutoksineen. Mutta kivut eivät ole vain sitä, että minuun sattuu. Ne jännittävät koko kehoni, varautuen siihen, että joulupöydässä vieressä istuvani hiha saattaa kättäni hipaista, tai joku jalallaan vahingossa pyörätuolini runkoa kopauttaa. Pieniltä vaikuttavat tilanteet, jotka nostavat kipujani suuresti, ja hankaloittavat oloani muutoinkin.

Jatkuva varominen, hymyily kivun takaa... ne ovat kuluttavia.

Pienessä tilassa useamman eri henkilön kanssa, jossa ympärillä kuuluu koko ajan erilaisia ääniä eri lähteistä, ja jossa ahtauden vuoksi ei pyörätuolilla nopeasti siirtymään pääse. Ahdistuksen kasvaminen ei varmaankaan tule yllätyksenä. Ahdistus nousee ja nousee, jolloin välillä huomaa yrittävänsä vain pitää paniikkikohtausta takana, silloin ei kovin monta mielipidettä keskusteluun Länsimetrosta ole. Ahdistuksen noustessa huomaan välillä yrittäväni pitää itseni vain siinä hetkessä läsnä, jotta mieleni ei sulkisi minua turvaansa. Kuten eivät kehoni tilanteet, eivät myöskään mieleni kiemurat helposti hoidettavia yksinkertaisuuksia ole. 

 

Minun jouluuni, siihen kuuluu paljon yksinoloa. Mikäli yöpyisin muiden perheenjäsenteni luona, väsyisin jo ennen koko joulun alkua. Muutama tunti päivässä, jo se on kuluttavaa, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Siispä haluan jouluuni myös niitä hetkiä, jolloin minun ei tarvitse muuta, kuin päättää itse mitä teen, milloin teen, miten teen. Tiedän että tämä ratkaisu saattaa jonkun korviin kuullostaa kiittämättömältä, mutta koska elämäni ei ole aivan tavanomaista, on harvan vaikea ratkaisuuni samaistua. Yöpyessäni hotellissa minä saan vain olla. Saan pientä lepoa keholleni, mielelleni, itselleni. Miksi tämä kaikki on varsinkin tänä jouluna erityisen tärkeää? Siitä seuraavassa postauksessa.

 

Nyt valkkaan kylpypallon, jonka heitän kylpyammeeseen, ennen itseni laittamista ja muutamaksi tunniksi muiden pariin joulunviettoon siirtymistä.

 

Vietitpä joulua tai et, ota aikaa itsellesi. Edes hetkeksi.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.