Huulipunan sävyinen muuri.

Lusikoita kiitos.

Hei se kirjoittaa taas sairastamisesta ja meikkaamisesta, luetaan tuhannetta kertaa mitä sillä lusikoita tarvitsevalla asiaa oikein on! No, ihan noin en toivoisi tästä ajateltavan, mutta aika läheltä taitaa liipata. Yritän pitää asian lyhyenä. 

Yhä edelleen, kyllä, olen sitä mieltä että myös meillä pitkäaikaissairalla ja vaikeasti vammaisilla on oikeus näyttää juuri siltä miltä haluamme. Suurin osa ympärilläni olevista kannustaakin tähän, ja useammalta hoitoalan anmattilaiselta olen saanut kehuja siitä, kuinka kiva on kun jaksan yrittää olla oma itseni kaiken keskellä. Olen aiemminkin kertonut, kuinka minua on kuitenkin myös kehoitettu menemään kaupungille ilman meikkiä, kasvoillani ja olemuksellani sen kaiken kantamani kivun ulospäin muille viestittäen. Kun tänään keskustelin lyhyesti tästä erään toisen henkilön kanssa, sain hyvät kaksi näkökulmaa asiaan. Mikäli meikkaaminen, pukeutuminen ja oma tyyli on tapa, joka on kulkenut aina mukana, ja josta mielihyvää saa, niin eteenpäin vaan! Mutta sitten toisaalta.... Mikäli näillä teoillaan rakentaa vaan muuria ympärilleen, jotta pärjäisi vaan mistään vähät välittämättä, ja huulipunalla muuriin teflonpinnan tuntemuksille maalaisi, ei olla ehkä täysin turvallisilla vesillä. Kuten monissa muissakin asioissa, pitäisi tästäkin löytää itselleen sopiva balanssi. 

Kumpaan ryhmään sitten itse kuulun? Molempiin. Balanssin löytyminen on vielä hienosäätöä vailla.

Yksi suurimmista peloista kaikessa sairastamisessani on se, että kadottaisin itseni. Se, että joku muu laittaisi minut laatikkoon, johon minun tulisi muovautua hänen haluamallaan tavalla. Eräs hoitotiimiini alusta asti kuulunut henkilö sanoi kerran, että siinä vaiheessa hän tietää olla todella huolissaan, jos tulen paikalle ilman meikkiä. Vielä näin ei ole käynyt, mutta hän kuuluukin niihin henkilöihin, jotka osaavat nähdä ihmisen henkilönä ja yksilönä meikinkin takaa. 

 

Pyörätuolia tilatessa oli vaikeinta valita väri. Tyylilleni uskollisena valkkasin mattamustan (vaikka kimaltelevan vihreäkin houkutteli...). Tänään ostin ohuen neuleponchon, joka toimii hyvin pyörätuolin saadessani, mutta joka on myös tyylilleni ominaisesti harmaa. Joinain päivinä saatan väkertää uusia meikkileikkejä, ja kosmetiikkaosastolla aion kierrellä vieläkin luvattoman kauan. Samaan aikaan on myös niitä päiviä jolloin sudin kasvoilleni muurin, jonka suojassa voin olla ulkomaailmalle ihan vain a., vaikka sisäisesti paljon muuta tuntisinkin.

 

Kommentit

Selina/kun äiti kelaa (Ei varmistettu) http://kunaitikelaa.blogspot.fi/

Minä ihailen tyyliäsi valtavasti! On upea katsoa kun jaksat kaikesta huolimatta pitää itsestäsi huolta - arvostan! <3

a.
Lusikoita kiitos.

<3 yksi hyvä onni tyylin pysymisessä on kyllä ollut luottovaateliike. Paikka, jossa myyjät tuntevat tyylini niin että minä voin kävellä suoraan sovituskopeille, ja he kantavat sinne kokeiltavakseni juuri sopivia :D ja uskaltavat ehdottaa myös sellaisia vaatteita, jotka saattaisin itse jättää hyllyyn (kuten mm. Lempi kevättakkini!)

Puro- (Ei varmistettu)

Mä oon samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa, on hienoa että jaksat pitää itsestäsi huolta ja jatkat meikkaamista kun se selvästi tuo sulle hyvää mieltä. Toisaalta sit mennään metsään jos laittautumisesta tulee rasite tai varsinkin jos menoja tulee peruttua siksi, että ei jaksa meikata.

Saako muuten udella mistä ja minkä merkkiset sun lasit on? Ne on ihanat ja sopii sulle tosi hyvin!

a.
Lusikoita kiitos.

Kiitos sanoista! 

Lasit on niinkin eksoottista merkkiä kuin Specsavers :D ihan heidän omaa mallistoaan. Numerokoodi sangassa on tämmönen kun: 4002637, mikäli se on oikea kodii. Toisessa sangassa oleva koodi on kulunut pois. Nämä on oikeastaan sellaista tummanruskeaa kilpikonnakuviota, mutta mun omista ei kuviota paljoakaan erota. (Käytössä on myös toiset silmälasit, metallikehykset, mutta ne on niin nörtit että pitäis mennä vähän väännyttään, sillä valuvat nenänvartta nykyisellään.)

Kommentoi