Hyvä sydän.
On kysytty usein. Kysytään yhä. Varmasti jatkossakin kysytään.
”Oletko parisuhteessa? Haluaisitko parisuhteen?”
Ei, ja en ole varma. Lyhykäisyydessään vastaukset kuuluvat noin, mutta ihan niin yksinkertaisia ne eivät ole. Tiedän kokemuksesta, että vastaukseni saavat ihmiset usein kovin murheellisiksi useammastakin eri syystä. Mutta, silläkin uhalla kerron nyt hieman ajatuksiani tähän aiheeseen. Aihe joka puhuttaa. Aihe joka voi välillä tuntua tunguttelevalta. Aihe joka voi olla vaikea käsittää. Aihe josta kaikilla on jokin mielipide. Aihe joka on pyörinyt mielessäni jo pitkään ennen sairastumisiani. Kerrotaan ja puhutaanpa siis parisuhteesta. Tai siis sen puutteesta.
Tästä aiheesta riittäisi keskusteltavaa vaikka kuinka paljon, ja usealta eri näkökulmalta. Mutta asiaan kuitenkin. Miksi minä en ole parisuhteessa? Syitä on varmastikin monia, mutta painavin niistä on omien silmien tahallinen sulkeminen. Koska sairasteluni, varsinkin tiettyinä ajanjaksoina mutta yhä edelleen, aiheuttavat jo valmiiksi paljon murhetta ja huolta ympärilläni oleville ihmisille, en halua satuttaa enää yhtään enempää. Mikäli päästäisin lähelleni uuden ihmisen, tarkoittaisi se taas yhtä henkilöä lisää, joka joutuisi murehtimaan ja huolehtimaan minusta. Sitä en halua. Tiedostan itse sen, että ajatusmaailmani on hieman virheellinen. Näen nimittäin asian niin, että minua rakastamalla joutuu kärsimään. Tämä on ajatus, jonka muuttaminen vaatii paljon töitä monelta eri näkökulmalta tarkasteltuna. Ei huolta, vaikka en koe ansaitsevani vilpitöntä rakkautta, joka omin silmini tarkoittaa siis myös kärsimystä, työskentelen kyllä asian eteen. Jossain vaiheessa ajatusmaailmani varmastikin muuttuu, mutta siihen vaikuttaa monet eri osatekijät, jotka vaativat myös työstämistä. Mutta nyt tällä hetkellä ei ole painoarvoa sillä, että ulkopuoliset henkilöt kertovat minun ajattelevan vääristyneesti, ja että minun pitäisi sallia armollisuutta itseäni kohtaan. Kunpa asia olisikin noin helppo.
Mutta haluaisinko sitten toisaalta parisuhteen? Kyllä. En halua kulkea yksin koko taivaltani. Haluan, että minulla olisi joku jolle välillä tuoda aamupala sänkyyn yhteisesti jaettavaksi, vaikka toki välillä olisi mukavaa olla ihan vain yksin se jonka eteen aamiainen tuotaisiin. Haluan ilahduttaa muita monin eri keinoin ja tavoin. Haluan jonkun, joka nauttii samoista asioista kuin minä, mutta joka silti opettaa minulle uutta. Haluan jonkun, joka välillä pyyhkisi silmistäni tummat sävyt. Haluan jonkun, joka yrittäisi ymmärtää.
Ennen sairastumistani ajattelin useampaan otteeseen, ettei nyt ja nyt ole sopiva hetki velvoittaa ketään muuta mihinkään vakituiseen, kun vähän väliä vietin pidempiä aikoja ulkomailla. Nyt taas viime vuodet kalenterini on ollut täynnä aikataulutuksia. On pitänyt aikatauluttaa opiskelut, työt, kuntoutukset, lääkärikäynnit, sosiaalinen elämä ja lepo. Ei ole tuntunut siltä, että aikaa olisi yhdelläkään ylimääräisellä henkilöllä maailmassani, tai sitten joku muu olisi saattanut jäädä puolestaan vähemmälle huomiolle.
Tasapainottelua. Asioiden punnitsemista. Tärkeysjärjestyksiä.
Olisiko kalenterini valmis uudelle värikategorialle? Mahtuisiko aikataulutuksiini uusi tunnusväri? Väri joka kuvastaisi parisuhdetta. Ehkä. Ehkä ei.
Tosiaan, tärkein painoarvo näissä kysymyksissä on itselläni aina reiluus. Olisivatko tilanteeni, ajatusmaailmani, elämäni, reilua jollekin toiselle jaettavaksi? Periaatteessa voisin siis vastata näihin kysymyksiin vastauksella, joka saa erään henkilön välillä huvittuneena repimään hiuksiaan:
Toisaalta….mutta sitten taas toisaalta.
Jos se, kenellä hyvä sydän on, kävelisi eteeni siihen vain tupsahtaen, pitäisi minun ehkä avata silmiäni. Raottaa silmiä mahdollisuudelle.
Ajatuksia. Osa niistä tässä. Ajatuksia, joista osa ehkä ajan myötä muuttuu ja muuntautuu. Ajatuksia, joihin ei voi myöskään itse täysin vaikuttaa, tai siihen tapahtuisiko ylipäätänsä edes jotain, mikäli ne muuttuisivat.