Kaksi vuotta sitten astuin alamäkeen.

Lusikoita kiitos.

Siitä on hieman yli kaksi vuotta, siitä kun viimeksi voin paremmin. Kaksi vuotta sitten tummui mieleni, ajatuksia pörräsi yhä enemmän ja enemmän, jouduin keskelle uudenlaisia helvettejä, eikä mikään tuntunut helpottavan oloa. Olin pimeässä valon keskellä, mutta en tiennyt enää kuinka silmiä avoimiksi avataan. 

 

Näihin kahteen vuoteen on kuulunut paljon. Olen saanut diagnooseja, sitten lisää, jonka jälkeen tarkennuksia jo annettuihin. Olen kokeillut lääkityksiä, mutta tullut lääkärien kanssa siihen tulokseen, että niiden vaste jää kohdallani kovin heikoksi. Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut psykiatrisella sairaalaosastolla hoidossa yhteensä nelisen kuukautta, ja käynyt erilaisissa terapioissa lähes toistasataa kertaa. Kaiken tämän keskellä ovat kovat krooniset kipuni raastaneet kehoani, ja joutunut tekemään elämässäni suuria päätöksiä. 

 

Olen hymyillen kertonut sairaasta ja kipeästä elämästäni suurille yleisöille, mutta saanut lukuisia paniikkikohtauksia tutuissa tavarataloissa. Olen kertonut joistain asioista, vain kun niistä on suoraan kysytty, muutoin vastauksia itseltänikin huomaamatta kierrellyt ja kaarrellut. Olen pyytänyt terapeuteiltani anteeksi kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta en ole suostunut hyväksymään heidän sanojaan siitä, ettei heillä mitään anteeksiannettavana olisikaan. Olen saanut kuulla kerta toisensa jälkeen, kuinka fysioterapeuttini saavat työstään palkkansa, vaikka minä heitä mielestäni liialti kuluttaisin. 

 

 

Mutta kiitollinen on mieleni myös. Kiitollinen ennenkaikkea niille kaikille ammattilaisille, jotka ovat kanssani työskennelleet vaikken olekaan hetkiä helpoksi tehnyt. Kiitollinen niistä hetkistä, jolloin olen voinut olla toisten kannateltavana. Kiitollinen siitä, että halutessani pysytellä yksin, olen kuitenkin aina tiennyt etten ilman tukea jää. Kiitollinen heistä vakikuntoutustyypeistäni, jotka ovat välillä todellisuuteen ravistelleet. Kiitollinen avusta, jota sain silloinkin, kun en itse sitä tiennyt tarvitsevani. Kiitollinen heistä, jotka ovat puoliani pitäneet. Kiitollinen huumorin pysymisestä elämässäni, vaikka sarkasmin viljelyä rajoitettu onkin. Kiitollinen turvallisista rajoista, jolloin pystyin vapaammin hengittää. Kiitollinen siitä, etteivät mieleni kauhut kaikkialla niin suureksi kasvaneet.

 

Kaksi vuotta sitten luisuin alamäkeen, mutta vieläkään en tiedä mistä kunnolla pitävät jarrut löytäisin. Näihin vuosiin on kuulunut paljon, hieman liikaakin kuluttavia ja raskaita asioita, jotka hartioilla painavat. 

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei,
Olen hakeutunut Kelan kuntoutuspsykoterapiaan ja tällä hetkellä etsin itselleni psykoterapeuttia. Onko sinulla tähän jotain vinkkejä? Mistä tietää, että terapeutti on just SeOikea(tm)?

a.
Lusikoita kiitos.

Hei!

olen itseasiassa kirjoittanut tästä kerran postauksen. Tämä postaus tosin on enemmän kertomus siitä, kuinka juuri minä etsin itselleni sopivaa terapeuttia, mutta joitain käytännönvinkkejä on mukana myös:

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/auringonnousua-pitkin-mina-latteuksilla-juoksen-tai-miten-valitsin-sopivan

 

Suosittelen olemaan aktiivinen terapeutin haussa, sillä monet eivät voi ottaa lainkaan uusia asiakkaita. Kannattaa siis varautua siihen, että ensimmäinen potentiaalinen vaihtoehto ei välttämättä olekaan se, jonka kanssa voi terapiasuhteen aloittaa. 

Mikäli aiheesta nousee vielä jotain lisäkysyttävää, voit aina laittaa myös sähköpostia.

Kommentoi